”Ei ihan ylioppilas”

Vuonna 2004 syksyllä päätin kirjoittaa ylioppilaaksi. Olin suorittanut lukiossa kaikki pakolliset lukion kurssit ja ajattelin että nyt teen niin. En ollut ottanut mitään varsinaista suunnitelmaa, vaan ajattelin kerrasta kirjoittaa aineet. Kaikki ei tietenkään mennyt kuten Strömsössä ja sain pettyä itseeni niin, että jätin kirjoitukset ilman uusintakertaa. Ajattelin silloin, että kun en nyt päässyt läpi kirjoituksista ja lukion päättötodistuksen sain, niin mitä väliä? No, joskus voisi ajatella vähän kauaskantoisemmin asioita, niin kuin nykyään teen. Tottakai se on ruvennut harmittamaan nyt vuosia myöhemmin. Vaikka olen lukion oppimäärän jälkeen suorittanut muutamia ammattitutkintoja, niin yhä haikeana joka kevät katselen uusien ylioppilaiden lakkiaisia. Eniten koko asiassa harmittaa pettyminen itseensä ja siihen että luovutin niin helposti. Nuoren ihmisen elämässä tapahtuu niin paljon asioita lyhyessä ajassa, että koko ajan pyörä pyörii. Vasta myöhemmin sitä alkaa haistelemaan ympärillä olevia kukkia. Mikä sitten meni pieleen kirjoituksissa? Entä miksi en suorittanut kirjoituksia kahdessa osassa (keväällä ja syksyllä tai syksyllä ja keväällä)? Oikeastaan kaikki meni pieleen; ajoitus, rahapula, stressi, jännitys…On tyhmä selitellä epäonnistumisiaan. Olen aina pitänyt selittäjiä heikkoina ihmisinä. Pitäisi vain sanoa reilusti epäonnistumisistaan että: ”Nyt kävi näin, ei voi mitään” tai että ”Takaisin satulaan”

Minulla on kuitenkin ihan oikea syy miksi epäonnistuin ja se on sairausperäinen paniikkihäiriö. Sellainen henkilö joka ei sairasta mitään, ei voi ymmärtää ihmisiä, jotka sairastavat. (Itse sairautta en tässä mainitse, pidetään elämä sen verran privaattina, mutta kyseessä ei ole masennus tai vastaava). Minulla on paniikkihäiriö ja se aiheuttaa vain ajoittain ongelmia. Paniikkihäiriö aiheuttaa stressaantuneelle muistihäiriöitä, huonomuistisuutta, vapinaa, sydämen tykytystä, kankeutta, hikoilua ja huonoa oloa. Perustunne vaikeassa tilanteessa on: TAISTELE, PAKENE tai KUOLE (vaaratilanteissa tästä adrenaliinia pumppaavasta stressihäiriöstä on ollut hyötyä, mutta muuten pelkkää haittaa).

Paniikkihäiriö saattaa laueta juuri stressitilanteissa kuten koetilanteet. Yksilötasolla oireet vaihtelevat. Pahinta mitä voi tapahtua on juuri muistin kannalta, sillä opiskelet viikko/kuukausitolkulla ja stressitilanteessa et muista lukemastasi mitään, mieli menee tyhjiöksi. Voisin saada lääkäriltä todistuksen ja voisin hyödyntää tätä paperia koulumaailmassa, mutta enkö tuntisi itseäni huijariksi sovelletulla suorituksella? Olen luvannut itselleni, että iästä huolimatta suoritan ylioppilaslakin omaksi ilokseni ja kirjoitan kokeet vaikka sitten kuinka monessa osassa tahansa! Minulle on tullut lähes päähänpinttymä tuosta lakista. Tunnen oloni kuin toisen luokan kansalaiseksi ilman sitä. Minulle on jäänyt mieleeni nuo opettajien sanat, että ylioppilaslakki on kypsyysnäyte, jolla näytetään että on sisäistänyt lukiossa opitut asiat (oikeasti hän sanoi: Jos joku ei lakkia suorita, on idiootti). En halua olla epäonnistuja. Mottonikin menee: ”Jos jotain aloitan, vien sen loppuun” -ja tämä päätee siis ihan kaikkeen. Lakilla on myös symbolinen arvo, mikä merkitsee minulle nuoruutta, kevättä ja uudistumista, perinteitä ja puhtaita arvoja. Minua harmittaa myös se, että korkeasta älykkyysosamäärästäni huolimatta epäonnistun kokeissa, vaikka osaisin asian täysin. Epäonnistun myös asioissa, joissa toiset (ei edes älykkäät ihmiset) ovat loistaneet. Minulle koulunkäynti on aina ollut haaste, vaikka rakastan opiskelua ja uusien asioiden oppimista. Mitä teen ylioppilasdiplomilla jos pääsen muutenkin ammattikoulun papereilla korkeakouluun? En kaiketi mitään muuta kuin että olisin itseeni vihdoin tyytyväinen. Toivon, että joskus voisin otsikon mukaisen ”Ei ihan ylioppilas”-lauseen unohtaa ja sanoa olevani ylpeä ylioppilas!

Avainsanat: ,

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi