HEI KAIKKI RAKKAAT LUKIJAT
LOPETAN BLOGINI TÄÄLLÄ 6.5. ALKAEN, SILLÄ TÄMÄ BLOGIALUSTA EI EHKÄ OLLUT AIVAN MINUN JUTTUNI. BLOGINI JATKAA KUITENKIN VANHAAN MALLIIN UUDESSA OSOITTEESSA: http://www.lily.fi/blogit/tiptopnippanappa
OLET LÄMPIMÄSTI SINNE TERVETULLUT!
Vuonna 2004 syksyllä päätin kirjoittaa ylioppilaaksi. Olin suorittanut lukiossa kaikki pakolliset lukion kurssit ja ajattelin että nyt teen niin. En ollut ottanut mitään varsinaista suunnitelmaa, vaan ajattelin kerrasta kirjoittaa aineet. Kaikki ei tietenkään mennyt kuten Strömsössä ja sain pettyä itseeni niin, että jätin kirjoitukset ilman uusintakertaa. Ajattelin silloin, että kun en nyt päässyt läpi kirjoituksista ja lukion päättötodistuksen sain, niin mitä väliä? No, joskus voisi ajatella vähän kauaskantoisemmin asioita, niin kuin nykyään teen. Tottakai se on ruvennut harmittamaan nyt vuosia myöhemmin. Vaikka olen lukion oppimäärän jälkeen suorittanut muutamia ammattitutkintoja, niin yhä haikeana joka kevät katselen uusien ylioppilaiden lakkiaisia. Eniten koko asiassa harmittaa pettyminen itseensä ja siihen että luovutin niin helposti. Nuoren ihmisen elämässä tapahtuu niin paljon asioita lyhyessä ajassa, että koko ajan pyörä pyörii. Vasta myöhemmin sitä alkaa haistelemaan ympärillä olevia kukkia. Mikä sitten meni pieleen kirjoituksissa? Entä miksi en suorittanut kirjoituksia kahdessa osassa (keväällä ja syksyllä tai syksyllä ja keväällä)? Oikeastaan kaikki meni pieleen; ajoitus, rahapula, stressi, jännitys…On tyhmä selitellä epäonnistumisiaan. Olen aina pitänyt selittäjiä heikkoina ihmisinä. Pitäisi vain sanoa reilusti epäonnistumisistaan että: ”Nyt kävi näin, ei voi mitään” tai että ”Takaisin satulaan”
Minulla on kuitenkin ihan oikea syy miksi epäonnistuin ja se on sairausperäinen paniikkihäiriö. Sellainen henkilö joka ei sairasta mitään, ei voi ymmärtää ihmisiä, jotka sairastavat. (Itse sairautta en tässä mainitse, pidetään elämä sen verran privaattina, mutta kyseessä ei ole masennus tai vastaava). Minulla on paniikkihäiriö ja se aiheuttaa vain ajoittain ongelmia. Paniikkihäiriö aiheuttaa stressaantuneelle muistihäiriöitä, huonomuistisuutta, vapinaa, sydämen tykytystä, kankeutta, hikoilua ja huonoa oloa. Perustunne vaikeassa tilanteessa on: TAISTELE, PAKENE tai KUOLE (vaaratilanteissa tästä adrenaliinia pumppaavasta stressihäiriöstä on ollut hyötyä, mutta muuten pelkkää haittaa).
Paniikkihäiriö saattaa laueta juuri stressitilanteissa kuten koetilanteet. Yksilötasolla oireet vaihtelevat. Pahinta mitä voi tapahtua on juuri muistin kannalta, sillä opiskelet viikko/kuukausitolkulla ja stressitilanteessa et muista lukemastasi mitään, mieli menee tyhjiöksi. Voisin saada lääkäriltä todistuksen ja voisin hyödyntää tätä paperia koulumaailmassa, mutta enkö tuntisi itseäni huijariksi sovelletulla suorituksella? Olen luvannut itselleni, että iästä huolimatta suoritan ylioppilaslakin omaksi ilokseni ja kirjoitan kokeet vaikka sitten kuinka monessa osassa tahansa! Minulle on tullut lähes päähänpinttymä tuosta lakista. Tunnen oloni kuin toisen luokan kansalaiseksi ilman sitä. Minulle on jäänyt mieleeni nuo opettajien sanat, että ylioppilaslakki on kypsyysnäyte, jolla näytetään että on sisäistänyt lukiossa opitut asiat (oikeasti hän sanoi: Jos joku ei lakkia suorita, on idiootti). En halua olla epäonnistuja. Mottonikin menee: ”Jos jotain aloitan, vien sen loppuun” -ja tämä päätee siis ihan kaikkeen. Lakilla on myös symbolinen arvo, mikä merkitsee minulle nuoruutta, kevättä ja uudistumista, perinteitä ja puhtaita arvoja. Minua harmittaa myös se, että korkeasta älykkyysosamäärästäni huolimatta epäonnistun kokeissa, vaikka osaisin asian täysin. Epäonnistun myös asioissa, joissa toiset (ei edes älykkäät ihmiset) ovat loistaneet. Minulle koulunkäynti on aina ollut haaste, vaikka rakastan opiskelua ja uusien asioiden oppimista. Mitä teen ylioppilasdiplomilla jos pääsen muutenkin ammattikoulun papereilla korkeakouluun? En kaiketi mitään muuta kuin että olisin itseeni vihdoin tyytyväinen. Toivon, että joskus voisin otsikon mukaisen ”Ei ihan ylioppilas”-lauseen unohtaa ja sanoa olevani ylpeä ylioppilas!
Avainsanat: koulu, paniikkihäiriö
Taas oli tullut laatikkoon jos mitä kevät/kesäkatalogia. Ihailin vanhanaikaisen näköiseksi tehtyjä lastenvaatteita ja oudoksuin uudenaikaisia 90-luvun tyyppisiä lastenvaatteita, jotka olivat enemmän aikuisten tyylisiä. Mikä into näillä sunnittelijoilla on tehdä lapsista pikkuaikuisia? Miksei lapset voi näyttää lapsilta ja nauttia lapsuudesta? Miksi lapset pitää pukea saman näköiseksi kuin aikuiset? (En halua moraalisaarnaa pitää, mutta itse en mistään hinnasta pukisi lastani ananasprinttisiin napapaitoihin tai vastaaviin kaksinaismerkityksen omaaviin yökötyksiin). Tottapuhuen en ymmärrä hirveästi merkkivaatteidenkaan perään. On aivan uskomattoman tyhmää maksaa huonosti tehdyistä vaatteista satoja euroja. Materiaali on surkeaa ja tikkaukset on mitä saattaa, mutta hei, jos itse haluat maksaa 200-400 euroa jostain missä lukee: Ticket to heaven, niin GO FOR IT! Meidän taloudessa suositaan sellaisia merkkejä kuten: Vertbaudet, Hilla clothing, Lenne ja Name it, mutta koska en halua kasvattaa lapsistani mitään snobi Besserwissereitä, niin myös halpamerkit Ciraf sekä H&M ovat meillä ahkerassa käytössä. Lapset näyttävät suloisilta ruseteissa, sydämissä ja isoissa kukissa, kun taas me aikuiset emme voisi pitää sellaisia vaatteita yllämme, näyttämättä naurettavilta (poissulkien Marimekko, minkä kukkakuviot on tehty aikuisille sopiviksi). Vauvoja on vaikeampi somistaa kuin isompia lapsia, sillä pikkuiset ovat monesti kärsimättömiä ja vaatteiden likaantuminen on jatkuvaa. Parhaat vaatteet vauvoille on sellaisia mitkä voi vaihtaa nopeasti ja pestä usein. Materiaaliltaan kankaan tulisi olla pehmeää sekä sellaista mikä ei ärsytä ihoa, esimerkiksi ekopuuvillaa (siitä juuri mainitsemani merkki: Hilla clothing). Isompi lapsi ymmärtää jo vaatteiden päälle, mutta pienempi ei. Vaatteiden pitää kuitenkin olla mukavan tuntuiset, sillä pienempikin huomaa, jos materiaali on huonoa. Trendikäs pukeutuminen ei kuitenkaan katso hintaa. Jopa aikuinen voi olla trendikäs ilman kalliita vaatteita. Kirpputoriltakin löytää edullisia vaatteita, jos matti on mennyt kukkaroon pidemmäksi aikaa. Tärkeintä kuitenkin vaatettamisessa on tyyli ja väri, sekä mittasuhteet. Jos hihat ovat liian pitkät, kannattaa kaksi kertaa miettiä, että ostanko tämän? (Tämä siis silloin, jos ei kotona ole taitavia käsiä ompelemaan). Millä sitten vaatteesta saa kalliin näköisen, jos se ei ole sitä? Asusteilla tietenkin! Asusteilla kuten: huiveilla, kauluksilla, henkseleillä, koruilla, vöillä, päähineillä sekä hansikkailla. Itse olenkin hamstrannut yllämainittuja kotiin paljon, ja ollut kiitollinen kaikista sukulaisten antamistakin, sillä näillä nikseillä saa vaatteista todella näyttäviä. Asusteet on helppoja pukea, sekä niitä voi lennosta vaihtaa. Pelkästään hatuilla voi muuttaa ilmettä yllättävän paljon!
On mennyt hetki kun viimeksi päivitin tilaani. Jotenkin olen ollut niin väsynyt, että en kertakaikkiaan ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Olen tehnyt tässä välissä jo kaksi raskaustestiäkin-negatiivisin tuloksin ja lisännyt vitamiinin tasoa erilaisin keinoin. Kevätväsymys saattaa olla monille aika tuntematon käsite, sillä aina puhutaan kaamosväsymyksestä. Itse kuitenkin kärsin tästä, eikä mikään oikein piristä. Väsymystilaa voisi jopa luulla masennukseksi, paitsi että olen kevätväsymyksestä kärsinyt lapsesta asti. Keväällä olen koko ajan unen pöpperöinen ja kömmin kodista ulos kuin karhu kolostaan (Syksyllä olen energinen, sillä hyvinlevätyn kesän jälkeen jaksaa arjen haasteet paremmin. Ehkä olenkin juuri syksyihminen). Kesää kohden D-vitamiinin taso nousee luonnossa. Yleensä tämä ilmiö tekee pirteän olon, mutta meissä D-vitamiinin puutoksesta kärsivissä vastakkaisen reaktion. Mikä sitten aiheuttaa puutostilan, jos henkilö syö hyvin monipuolisesti ja nauttii D-vitamiininsa purkista päivittäin? No tietenkin perintötekijät ja sairaudet, kuten imeytysmishäiriöt (esim. laktoosi intoleranssi) mistä esimerkiksi allekirjoittanut kärsii. D-vitamiini on hyvästä. Se ehkäisee väsymystä, masennusta ja muutamia syöpäsairauksia. D-vitamiinin syöminen myös ehkäisee luiden katkeilua vanhalla iällä sekä hidastaa osteoporoosia. Liikaa vain yhtäkkiä mitä vain, voi olla liikaa elimistölle. Kaikki voi olla liikaa keholle. Ravintoaineiden tasoa pitäisi nostaa pikkuhiljaa. Miten sitten edetä? Auringosta tuleva D-vitamiini on parasta. Pitäisi ulkoilla luonnossa päivittäin aina enemmän ja enemmän ja pitää aurinkolaseja. Aurinkolaseissa tulisi olla UV-suojat, sillä kevättalvella auringossa on eniten UV-säteitä. D-vitamiinin puutoksesta kärsivillä henkilöillä on myös silmämigreeni yleinen. Auringon heijastuminen lumeen voi vaikuttaa sokaisevasti. Vaikka edellämainittu kirjoitus vaikuttaa myyntipuheelta, niin se ei ole sitä. Haluan vain painottaa miten tärkeää on pitää huolta omasta kehosta ja ymmärtää että kaikki ihmiset ovat yksilöitä. Väsymykseen tulisi myös levätä, vaikka varastoon ei voi nukkua-se on todistettu tieteellisesti mahdottomaksi. Lapsiperheessä ei koskaan saa tarpeeksi unta ja sitten väsyneenä juodaan kahvia litratolkulla-> huono maha->huono vastustuskyky->lumipalloefekti on valmis. Kahvin juontia tulisi vähentää pikkuhiljaa. Jos kofeiinitoleranssi on korkea, niin ihminen ei pysty toimimaan enää ilman kahvia. Kahvin vähentämisen avuksi on hyvä pitää huolta nesteytyksestä, ettei iske päänsärky vieroitusoireena. Lisäksi tulisi lisätä vihanneksia lisää ruokaan, esimerkiksi porkkanoita, mitkä ovat hyvästä silmille ja kaalia, mistä saa foolia. Väsymys voi tuntua konkreettisesti. Puhe voi muuttua sammaltavaksi kuten humalaisilla ja käyttäytyminen voi muutenkin näyttää ulkopuolisista kummalliselta. Juhlapyhät ja sukulaisten kanssa kyläily sotkee palikkatalon entisestään ja kaikki seinät kaatuvat päälle. Itse otan silloin aikalisän. Menen kuumaan suihkuun ja viivyn siellä tasan niin kauan kuin tarvitsee. Musiikki auttaa myös ärtymiseen. Kovaa ja korkealta soitettu musa, auttaa pahimpaan angstiin (ja tämä ohje ei siis sisällä tippaakaan alkoholia). Siivoaminen on pakkopullaa, mutta toisia varten siivoaminen, on itseä varten siivoamista. Sillä siististä kodista saa paremman mielen ja kaikenmaailman tiskialtaan kolibakteereista (taudin aiheuttajista) pääsee eroon. On kuin pystyisi ajattelemaankin paremmin. Kaapin sisältö voi kertoa yllättävän paljon henkilöstä (Ei sen sisältämät tavarat, vaan järjestys! Esimerkiksi kuka on perfektionisti, nipo, narsisti, tai huolimaton husvoltti). Kaapin tai komeron järjestys voi kertoa ihmisen mielenterveydestä yllättävän paljon. Eli ensikerralla kun olette kylässä jossain, niin kurkistakaapa kaappiin. Tiukkaan pinoon vedetyt vaatteet väriskaalalla kuten sekasortokin, voivat olla merkkejä masennuksesta. Sekasorto voi kertoa myös ajan puutteesta, ja silloin kaappiin vain heitetään tavaraa, kun ei ehditä laittamaan niitä järjestykseen. Masennus voi esiintyä täydellisyyden tavoittelemisella. Halutaan näyttää ihmisille toisenlainen kuva itsestä, mitä todellisuudessa on. Tavallinen keskiverto kaappi (jos sellaista on) lienee sellainen, missä on tavarat suht järjestyksessä, mutta myös komeron lattialla näkyy tavaraa, mikä kertoo elämisestä. Ihminen periaatteessa siis kylvää ympärilleen hyvää ja huonoa energiaa, negtiivista ja positiivista oloa. Kun negatiivista leijuu ilmassa tarpeeksi kauan, niin ihminen alkaa voimaan huonosti. Myös kanssaihmisillä on asiaan oma painonsa. Siitä syystä jokaisen tulisi herätä aamuisin ja katsoa ensiksi peiliin. Sanoa itselleen kohteliaisuuden sanat: Olen riittävä, olen kaunis. Vaikka kuinka olisi noussut väärällä jalalla sinä aamuna ylös, niin taatusti kun näkee peilikuvan hymyilevän takaisin, alkaa naurattamaan. Mutta näistä ”parannusehdotuksista” koitan itsekin pitää tänä pääsiäisenä kiinni. Hyvinlevännyt mamma on yhtäkuin hyvinlevännyt vaimo…Ja miehet, tiedätte mitä se tarkoittaa wink, wink ;D
Joten hauskaa pääsiäistä jokaiselle!
Yläkuvassa, nuoruuden maha ennen vauvoja.
Muutama vuosi myöhemmin. Olen jo esikoisen synnyttänyt. (Nykyään maha niin kamala, etten voi laittaa kuvia)
”Elämältä kaiken sain” laulu voisi mennä omassa tapauksessani hieman eri sanoin. Jos joku sanoo, että raskaus ja sairaudet eivät muuta naisen vartaloa, niin puhuu täyttä paskaa tai ei tiedä mistä puhuu. Totta on, ettei kaikille vaurioita tule, sillä arvet ja ihon venyminen on ihmisen vartalosta ja ihotyypistä kiinni. Mutta tässä taas tulisi huomioida se, että meistä jokainen on yksilö! Ihotyyppi voi olla joustava, tiukka tai elastinen. Ihoilla voi olla ihan eri Ph-tasapaino jolloin iho voi olla joko hapan tai emäksinen. Tasapaino vaikuttaa myös pintaverenkiertoon, jolloin jokaisella ihmisellä on yksilöllinen elimistö. Myös ihon kuivuus voi vaikuttaa paljon ihon verenkiertoon. Jos iho on todella kuiva tai rasvainen niin ihon tulehdusriski kasvaa. Suurimmalla osasta ihmisistä on sekaiho, joten komplikaatiot ovat harvinaisempia (geneettisyys johonkin sairauksiin ja vaivoihin on sitten eri asia). Joustava iho voi antaa myöden, mutta joustava iho ei ole sama kuin elastinen, ja silloin yleensä vaurioita syntyy. Ennen synnytystä minulla oli poikamainen ja lyhyt lantioseutu; pyykkilautavatsa, ei erottuvaa lantiota ja pitkät jalat. Arpia oli ennestään erilaisten leikkauksien takia, mutta ne eivät olleet näkyvillä paikoilla. Pienikokoisuuden ja lyhyen yläkroppani takia vauvat eivät mahtuneet kasvamaan kylkiluiden sisällä vaan kohtu työntyi ulos lantiosta ja maha kasvoi pystysuoraa ulospäin (oli ns. poikamaha tyttövauvoilla). Iho venyi venymistään ja oli todella ohut. Loppuviimeksillä tuli nämä karmeat arvet kuin ison kissaeläimen raapimat (kolmanneksella vauvan kasvu ottaa suurimman kasvuspurtin). Pienokaiseni eivät olleet niin kovin pieniä tähän kroppaan painoiltaan kolme ja puoli kiloa sekä pituuksiltaan 51 ja 52 cm, joten lihoin 25kg molemmilla kerroilla. Olen pudottanut kilot pikkuhiljaa, mutta laihtuminen ja lihoaminen olivat aika koettelemuksia kropalleni. Synnyttäminen alakautta ei tuonut traumoja ja pystyisinkin milloin vaan uusimaan kivut korkean kipukynnyksen takia. Mutta kroppaa katsoessa tulee hieman paha mieli. Minulla ei ole koskaan ollut mikään naisen unelmakroppa. Ei ole ollut mikään päärynä tai kitaravartalo. Minulla on aina ollut lihaksia ja kädenympärys on hirvittänyt useampia vieressä seisovia miehiä. En ole katkera sota-arvistani, vaan kannan niitä ylpeinä, mutta roikkuva nahka vaatisi kyllä jotain. Kuntoliikunta saattaisi tuoda lihakset paremmin esille ja näin edes kroppa vähän kiinteytyisi, mutta mistä saisi ylimääräistä aikaa siihen?
Kaikille ei tule jälkiä leikkauksista, sairauksista tai raskauksista. Epäreilua on julkkiksien/huippumallien postaukset raskausmahan kanssa ja jälkeen kuvat, sillä kuvilla syyllistetään meitä tavan naisia. 4 PÄIVÄÄ SYNNYTYKSEN JÄLKEEN, EIKÄ YHTÄÄN RASKAUSKILOA– huutaa otsikot. Nämä älykääpiö miestoimittajat eivät ole ottaneet huomioon, että näillä julkkishenkilöillä on rahaa ja aikaa. Arville on olemassa kosmeettisia toimenpiteitä ja löysän vatsanahan voi käydä leikkauttamassa plastiikkakirurgilla. ”Minun vaimolleni ei raskaudessa tullut ainakaan yhtään arpea. Muut naiset on possuja. Miten kukaan edes voi saada itseään tuohon tilaan?” ÖÖÖÖÖ… missä realismi? Olisiko kuitenkin niin, että oma eukkosi kuuluu siihen pieneen vähemmistöön?? Muuan muuassa pitkillä naisilla on pitkä yläkroppa. (Lyhyilläkin naisilla voi olla pitkä yläkroppa, jolloin raskausvauriot jäävät useimmiten alakerran piiloon) Jos naisella on pitkä yläkroppa, niin vauva mahtuu hyvin olemaan ja kasvamaan rintakehän sisällä, kohdun kasvaessa selkärankaa vasten jolloin maha ei välttämättä kasva ollenkaan! Ja varsinkin jos on leveä lantio, niin AVOT! Niin ja arvet, niitäkään ei tule kaikille. Oletko kuullut ihmisistä joille tulee helposti arpikudosta ja arpikiinnikkeitä. Minä olen kuullut ja olen sellainen. Ainut lohtu on se, että myös puolisoni on tällainen. Jos siis pystyy katsomaan omia arpiaan, pystyy sietämään toisenkin. Arvet kuuluvat elämään. Arvet on minulle sama, kuin muille tauoinnit (siksi en otakaan tatuointia, sillä ihossani on jo tarpeeksi ”kuvia”) Entäs muuttaisinko mitään kropassani? Jokainen miettii ulkonäköään, se kaiketi kuuluu ihmisluontoon. Eli jos minulta kysyttäisiin, että muuttaisinko mitään ulkonäössäni niin vastaus olisi kyllä. Teettäisin enemmän tai vähemmän pieniä kosmeettisia toimenpiteitä. Tällä hetkellä asia on jäissä, mutta ehkä huomenna… Entäs sinä? Jos sinun pitäisi muuttaa itsessäsi jotain, niin minkä muuttaisit? Oletko tyytyväinen omaan kroppaasi?
Minä olen saanut elämälta montaa kertaa kuonoon, mutta niinkuin sanotaan: ”MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA”
Lähdin miettimään bloggaamista. En ole ammattibloggaaja, eli tämä on minulle tällä hetkellä vain harrastus. Kirjoitan koska kirjoittaminen on kivaa (olen kirjoittanut lapsesta asti). Miksi en kirjoita päiväkirjaa? Koska en jaksa. Kirjoitin nuorempana paljon päiväkirjoja, romaaneita, lyhyttarinoita…Pöytälaatikot ovat täynnä kirjoituksiani (oikeasta elämästä ja fiktiivisiä kertomuksia). Lisäksi tänne kirjoittaminen on niin paljon kivempaa ja nopeampaa kuin paperille rustaaminen, myös ekologisempaa. Bloggaan, koska on kiva kirjoittaa itseä kiinnostavista aiheista ja samalla purkaa näppäimistöön stressiään. Kirjoitan siis itseni takia. Välillä kirjoitan syvällisemmin, väillä yhtä hömppää missä ei ole mitään varsinaista ideaa. Se, että meneekö nämä tekstit mihinkään tai lukeeko niitä edes kukaan on oikeastaan ihan sama, mutta olisi kyllä aika hauskaa herätä joku aamu ja huomata että ”hei, olen saanut 2000 uutta lukijaa” 🙂
Luen itse aika vähän blogeja sillä ajankäyttöni on rajallista. Blogeissa kuitenkin kiehtoo monikin asia. Ensinnä tulee mieleen se, että pääsee katsomaan todella läheltä jonkun ihmisen elämää. Voi verrata omaa elämää toiseen ja samalla ehkä päästä katsomaan myös jonkun tutun ihmisen verhon taakse. Se, että onko kaikki sliipattua vai todellista on sitten ihan eri juttu. Monet kirjoittavat ja näyttävät blogeissa kaikkea muuta mitä todellinen elämä oikeasti on. Kauniita koteja on mukava katsella, sillä kuvat piristävät. On suorastaan hekumallista lukea julkkisjuoruja ja todeta, että samanlaisia ihmisiä ne kaikki ovat. Naamakuvat ovat joskus hyviä, sillä kuvan myötä henkilön pystyy hahmottamaan paremmin. (Tiedän, itselläni on tässä vielä tekemistä) ja ennen kaikkea: on mukava lukea artikkeleita, maksamatta niistä. Piristys ja inspiraatio saavat ihmisen voimaan paremmin…Eikö? Voisi kysyä sinulta, että miksi itse luet tätä blogia? Entä, miksi kirjoitat?
Bloggaajana minä olen untuvikko. Lisäksi, lukemieni blogien perusteella en ole samanlainen kuin muut. (Nyt tulee karua yleistämistä, pliis älä loukkaannu) En ole 2-kymppinen kuvan kaunis nuori nainen jolla valkobeige koti (taustalla valkoinen muovinen joulukuusi). En myöskään ole 4-5-kymppinen puutarhanhoidosta kiinnostunut sairaanhoitaja. En omista kynittyjä hiuksia tai hiuspidennyksiä. En ole koukussa selfieihin (NO DA!) En ole viimeisimpien ruokatrendien puolestapuhuja, enkä treenaa takapuoltani salilla joka päivä. Minulla on oma tyylini. Elän vaiheessa, jossa minulle on ihan sama miellytänkö muita. Olen ollut tällainen lähes koko aikuisikäni. En aio kerjätä lukijoita, vaan kirjoitan teille mistä pidän, toivoen samalla että kirjoitukseni kiinnostavat. Minä olen epätäydellinen mamma, jolla on sekaiset hiukset vauvan puklista. En ole timmi, vaan lihaksikas luonnostaan. En ole kaunis eloveena, vaan tempperamenttinen slaavi. Minulla on hyviä päiviä; silloin olen voittaja. Huonoina päivinä olen luuseri. Olen äiti enemmän kuin puoliso. Ulkonäköni…Teininä olin epävarma, hammasraudat omaava pullukka, myöhäisteininä anorektinen kalpea kummitus. Nykyään olen sinut itseni kanssa, vaikka ulkonäköäni kummastellaan: Tuo ei voi olla yli kolmekymppinen! (Näytän nuorelta). Kirjoittaminen tulee minulla aina sydämestä, se on aitoa. Jos jotain sanon, tarkoitan sitä. Ota tai jätä? Toivon kuitenkin että otat ja jäät lukijakseni.
Avainsanat: pohdintaa
Ystävänpäivä lähestyy, mutta mitä se merkitsee sinulle? Onko se päivä jona muistetaan ystäviä vai päivä jolloin muistetaan omaa sydänkäpystä? Ystävänpäivä oli alun perin roomalainen päivä, jota juhlittiin kristinuskon pyhimys Valentinusta muistaen. Katolisissa maissa pienet enkelikerubit alkoivat ammuskella Amor-nuoliaan vasta paljon myöhemmin juhlan muututtua lihallisemmaksi, kosimismenoiksi. Ennen muinoin Roomassa kaikki eivät päässet naimisiin, esimerkiksi sotilaat. (Rakastumisen uskottiin haurastuttavan mieltä, tehden vahvasta ihmisestä heikon haihattelijan, siksi rakastuminen ja naimisiinmeno oli kielletty sotilailta). Vasta myöhemmin katolinen kirkko myönsi luvan joillekin näistä ihmisistä tehdä kosionsa tiettynä aikana. Tästä tuli tapa, että sotilaat pyysivät neitojen kättä Valentinuksen päivänä. Siitä siis sanonta ”Olisitko sydänkäpyseni?”
”Would you be my Valentine” Ystävänpäivä on päivä, jolloin myös katsotaan luonnossa ensimmäisiä alkavia kevään merkkejä. Sydäntalvi alkaa taittumaan ja linnut laulaa entistä enemmän. (Linnuilla alkaa myös kosimismenot). Ihmisille tämä on luonnollista lisääntymisen aikaa tai uusien ihmissuhteiden orastavaa alkua. Olen toivoton romantikko, mutta minulle ystävänpäivä on kaupallinen juhla mikä on tullut tutuksi Amerikan kautta. Ystävänpäivä on päivä siinä missä muutkin. En innostunut nuorena koulussakaan ystävänpäiväkorteista, se oli oikeastaan ihan pakkopullaa. Joutui antamaan kaikille kortin vain siksi, ettei jollekin tullut paha mieli (vaikkei eritysemmin pitänyt koko ihmisestä/ihmisistä). Ystävänpäiväkorttien lähettäminen postissakin on ihan typerää. Laitan mielunmin tekstiviestin tai naamakirjaviestin, jossa lähetän terveiset tutuille. Ystävänpäivä on järkevä ainoastaan sen alkuperäisessä tarkoituksessa eli kosiomenoissa tai puolison kanssa romanttisissa menoissa. En siis näe Valentinuksen päivää ystävänpäivänä vaan jonain aivan muuna…Ja siihen siis. Kuka olisi sinun täydellinen Valentinuksesi? Minulle luonnollinen vastaus on tietenkin oma mies. Minun mies on ihana, vaikken sitä hänelle sano todellakaan tarpeeksi. Vanhan ajan romantikkona uskon rakkauteen ja haluan olla yhden miehen nainen. En varsinaisesti rakasta rakastumista (sillä muutenhan olisin mennyt monta kertaa jo naimisiin) vaan rakastan yhdessäoloa ja toisen läheisyyttä, olematta läheisriippuvainen. Tiedän, ettei tämä ole kuitenkaan ainoa tapa elää. Tämä ei sovi kaikille ja tehkää sitä, mikä tekee teidät onnellisiksi. Mutta mikä on parasta siinä että on naimisissa parhaan ystävänsä kanssa, niin puhuminen. Puhumme kaikesta…Tarkoitan ihan kaikesta.(Puhuminen on avioliittomme kulmakivi ja huumori sen suola). Puhumme myös puolisoni kanssa leikillä siitä, että kuka on hänen ihannenainen, jos minua ei lasketa ;D Mikä edes on ihannemies tai ihannenainen? Monilla on aika utopistiset vaatimukset tulevasta seurustelukumppanista tai puolisosta. Teini-iässä nuoret ihastuvat idoleihinsa ja vasta myöhemmin sitä tajuaa, että nämä ovat vain median syöttämiä mielikuvia siitä, mitä ihmisen olisi mukamas pitänyt haluta vaikkei edes olisi halunnut sellaista! Itse olin aiemmin ihan samanlainen ja ihastuin ihan kamaliin ihmiskuviin. Sillä hetkellä ei kannata teinille sanoa, että HEI tuo ei ole rakkautta, koska teinille itselleen se rakkaus on ”todellista” sydäntä repivää. Jälkikäteen sitä nauraa tai inhoaa itseään. ”Siis olenko oikeasti halunnut suudella Charlie Sheeniä, APUA ja YÖKS” Tai minun ikäisilläni monella Leonardo Di Caprio tai Backstreet Boys…Myötähäpeä on suuri 😀 😀 Minun ihannemies on aina omannut kauniit silmät (myös mieheni). Silmissä on pitänyt olla aina tietty ominaisuus, sillä silmät minulle, ovat todellakin sielun peili. Huumori on tullut toisena; En voi sietää tosikkoja ihmisiä. Tosin mikään pelle ei saa olla, sillä joskus on sopimattomiakin hetkiä. Aina olen valinnut ihmisen läheisyyteeni sen mukaan, kenestä saa hyvät tuntemukset. Jos voi ajatella vanhenevan jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tietää löytäneen lähelleen tärkeän ihmisen. Ihmissuhteita tarkastellessa kannattaa ottaa myös mittariksi sen että onko henkilö miten eläin tai lapsirakas ihminen, sillä eläimistä ja lapsista tykkääminen on plussaa, ja kyllä yleensä nopeasti ihmisistä näkee että keitä he ovat miehiään/naisiaan. Höttösiä unelmia tehdessään haihattelu on välillä puhdistavaa. Haaveilu on tervettä. Sitä voi nähdä myös haaveilun lomassa ihannemiehen eri valossa. Silmiä ei kannata kuitenkaan sulkea muulta ihmiskauneudelta, sillä katsoa saa muttei koskea!
Minun ihannemiehet ovat kulta-ajan Hollywood näyttelijät, sillä tuon ajan miehissä oli jotain erilaista kuin nykyajan miehissä. Entisajan miehet olivat hurmureita, totaalisia herrasmiehiä jotka saivat naisen kuin naisen polvet notkahtelemaan. Elokuvissa miehet vain tulevat ja suutelevat naista syleilyssä, eivätkä tee mitään jonnin joutavaa. Sydän alkaa läpättämään pelkästä ajatuksesta ja mahassa alkaa lennellä perhosia (Huokaus) Jotenkin tämä nykymeno metroseksuaaleineen saa minut voimaan pahoin. Miehen pynttäytymisessä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Miehet pynttäytyivät ennen vanhaankin. (Itseasiassa naisten pynttäytyminen on uudempi asia historiassa kuin miesten. Miehet jopa meikkasivat monta sataa vuotta ennen naisia). Mutta jos mies käyttää enemmän meikkiä kuin nainen, katsoo joka gramman mitä syö, värjää ihoaan ja peräreikäänsä…niin. Turhauttavaa. Jollekin tämä saattaa olla juuri se ihannemies ja hyvä niin! Mikä vetoaa sinuun, ei vetoa toiseen. Mitä siitäkin tulisi jos me kaikki tykkäisimme samanlaisista henkilöistä?
Mistä tässä päivässä on siis oikeastaan kyse? Ei ainakaan pinnallisuudesta josta viimeksi mainitsin, vaan juurikin rakkaudesta, lämmöstä, ystävyydestä. Joten huomioi kultaasi. Osoita se hänelle. Puhu hänelle, kosketa kättä, suutele. Näytä että välität. Anna kultasi rakastua sinuun uudestaan.
(sisältää tuotesijoittelua ja juonipaljastuksia)
Tämän hetken kuumin tai oikeastaan viilein juttu on FROZEN. Tämä elokuva on hullaannuttanut tuhannet ja taas tuhannet lapset, kuten aikuisetkin. Tyttäreni tutustui aiheeseen youtuben kautta alunperin, sillä Barbin tai muun vastaavan lastenohjelman soittolistalla oli näitä Disneypätkiä. Hän innostui heti ja rakastui elokuvaan sen nähtyään. Itse en tuona hetkellä oikein tiennyt mitä ajatella kyseisestä pätkästä, sillä lapsina nähtyihin Disney-elokuviin verrattuna Frozen oli mielestäni huonosti käsikirjoitettu ja ärsytti synopsillaan, aina matkien muita vastaavia tarinoita…mutta kun kuulin kenen tarinan pohjalta animaatio oli rakennettu, niin ilahduin todella!
Suosikkikirjailijoihini on jo lapsesta saakka kuulunut Hans Christian Andersen (H.C. Andersen). Ruma ankanpoikanen oli silloin ja on yhä yksi koskettavimmista saduista, mitä on kirjoitettu. Hans kirjoitti ihania, toinen toistaan kiehtovimpia tarinoita liittyen jotenkin omaan elämäänsä. Hän kirjoitti hyvin traagisesti hahmoistaan ja niistä pystyi aistimaan katkeruuden ja tunnemyrskyn henkilön/olennon pään sisällä. Hahmot olivat yleensä henkilöitä Hansin omasta lapsuudesta sekä nuoruudesta, ja hän kirjoitti tarinat muotoon johon pystyi kuka vain samaistumaan. Tällaisia satuja ovat muuan muuassa: Keisarin uudet vaatteet, Pieni merenneito, Pieni tulitikkutyttö, Satakieli ja lumikuningatar eli FROZEN. Lumikuningattaresta on moni kirjailija ja elokuvantekijä tehnyt oman versionsa ja Suomessa muistammekin siitä Zacharias Topeliuksen Peikkojen Joulun,- josta tätä ja Hansin satua mukaillen on tehty myös elokuva Lumikuningatar, jonka jokainen 70-80 luvulla syntynyt aikuinen muistaa (Jääkuningattarena esiintyi silloin nuori Satu Silvo). Idea näissä tarinoissa on ikuinen rakkaus. Jokainen etsii rakkautta vääristä paikoista, vaikka se olisi koko ajan ollut nenän edessä. Rakkaus sisareen, rakkaus lapseen, rakkaus perheenjäseneen sulattaa paatuneenkin sydämen. Sukulaissuhteet ovat monesti ristiriitaisia. Sitä rakastaa ja vihaa samaa ihmistä yhtä aikaa. Sisar voi olla pahin vihamies tai paras kaveri. Surullisen totta on että sisarukset kasvavat eroon toisistaan. Aikaa ei jää pitää yllä siteitä (tähän voi samastua moni). Silti, sisar voi olla läheisin ihminen kaikista, sillä perheenjäsenillä on usein näkymätön side, mitä pelkästään veriside ei voi selittää. Frozen elokuvassa kaksi aatelissisarusta menettävät vanhempansa ”oletettavasti” myrskyssä merellä. Vanhempi täysi-ikäinen sisko rupeaa hallitsemaan valtakuntaa, sillä työ periytyy hänelle. Työ pitää Elsan kiireisenä, mutta se ei ole oikea syy pitääkseen häntä erossa siskostaan. Lapsuudessa tapahtunut asia minkä vuoksi Elsalle on kehittynyt post-traumaattinen stressihäiriö kuvataan tarinassa taikuutena. Anna,- nuorempi sisar putoaa lumileikkien aikana korkealta ja satuttaa itsensä melkein kuoliaaksi. Jotta hänet saadaan kuntoon, täytyy paljon tehdä asioita. Sisarukset eivät ole tavallisia (tarkkasilmäiset katsojat huomaavat), heistä annetaan pätkissä vilahduksia ja vihjeitä muunkinlaisista kyvyistä. Kun peikkolauma parantaa Annaa onnettomuuden jälkeen, he sanovat että Elsalle jää päälle ”sivuhaitta”-kirous mikä vahvistuu/aktivoituu hänen täytettyään 18 vuotta. Syy miksi tämä kirous lankeaa juuri Elsan päälle johtuu siitä lumipalloefektistä, minkä Elsa teki heitettyään lumipallolla päin Annaa aiheuttaen tämän onnettomuuden. Elsa vahvistuu koko ajan ja välttelee pikkusisartaan. 18 vuotta on tullut jo aikoja sitten täyteen ja Elsa tietää ettei hän enää pysty olemaan kiltti, sillä hän ei hallitse vaivaansa. -RAIVO saa aikaan kamalia asioita. Anna suree siskosten välirikkoa, sillä hehän ovat vain kaksin tässä maailmassa. Näin tarina etenee kasvutarinana, särkyneistä sydämistä ihmisraunioihin. Elsa pakenee kauas pois linnasta ja perustaa oman JÄÄTYNEEN VALTAKUNTANSA. Anna ikävöi sisartaan ja päättää lähteä itsepäisenä tyttönä siskonsa perään. Samassa etsitään täydellistä kumppania, mutta Elsa tietää olevansa yksin. Annan sydän sykkii aatelispojalle ja hän haluaa epätoivoisesti saada siskonsa siunaksen tulevalle avioliitolle. Sokeana ihastuksesta hän ei näe pojan todellisia aikeita. Elokuvaa vauhdittavat hauskat sivuhahmot lumiukko Olaf, Sven-poro ja peikkojen kasvattama Kristoff, jotka antavat elokuvalle sen todellisen sokerikuorrutuksen. Elokuva päättyy Annan hakiessa Elsan takaisin ja Elsan oppiessa hallitsemaan voimiaan, pahan hävitessä ja hyvän voittaessa (sulhaspoika päätyy sinne minne kuuluukin, noitavaino lakkaa ja sisarukset lähenevät jälleen). Valtakunnassa kaikki hyvin.
Odotan innolla elokuvan tulevaa kakkos-osaa, sillä moni asia jäi kysymysmerkiksi. Nähdäänkö tulevissa osissa Olaf muuttuneena ihmiseksi? Kuka Kristoff todellisuudessa on? -Entä meneekö hän naimisiin Annan kanssa vai onko kolmiodraama syttymässä Annan ja Elsan välille?
FROZEN-huurteinen seikkailu on ollut kassamenestys Disneylle ja yllättänyt varmaan monet. Elokuvasta on tehty oheistuotteita mikrofoneista aina kakkuihin ja karkkeihin. Frozen parodioita on netti pullollaan, eikä edes Channing Tatumin oma groteski versio Elsasta saanut innostusta meillä sammumaan, päinvastoin. Pikkutyttäreni mielestä Frozen on parasta fantasiaa ikinä, tai no…ainakin tällä hetkellä.
Avainsanat: Frozen, IN-juttu, lastenohjelmat
Vuoden 2016 ensimmäinen kirjoitukseni koskee äitiyttä, sillä perhe-elämästä blogini yleisesti kertoo. Mikä on sitten sopiva ikä tulla äidiksi? Kuvittelin aina teini-iässä että tulen äidiksi vasta kolmen kympin jälkeen. Voisin lykätä lapsen tekoa ja kokea asioita. Tehdä siis lapset vasta kun olen täysin kypsä siihen. Tämähän ei olisi minulle ongelma (kuvittelin), sillä olin hedelmällinen ja oma isomummoni teki lapsia vielä viisikymppisenäkin. Halusin aina ison perheen, sillä olen isosta perheestä lähtöisin ja aina halunnut äidiksi…Lykkäsin lasten tekoa hieman ja tämä oli virhe, sillä toisin kävi. Minulla todettiin aggressiivinen endometrioosi heti ensimmäisen lapsen synnyttyä ja toinen munasarjani lakkasi toimimasta. Eli 50 % (tai vähemmän) mahdollisuudet oli saada enää toista lasta…Hormonit ovat pahasta. Kun sitten mennään yhdellä munasarjalla, niin mahdollisuudet raskautua ovat hyvin pienet. Joudun käymään läpi lähes vuoden helvetin piikitysten ja lääkkeiden kanssa, että saimme aluille tämän toisen kaverin. Jos olisin tiennyt sen minkä tiedän nyt, niin olisin ruvennut tekemään lapsia jo hyvin nuorena. Meidän pikkuiset on tehty rakkaudella ja heitä on toivottu kauan ja hartaasti. Minä en ole vanha äiti, vaikka olenkin vanhempi kuin useammat. Iän myötä tulee hyviä ja huonoa asioita. En ehkä jaksa kuten nuoremmat, tarvitsen enemmän kahvia koneeseen, mutta iän myötä ihminen tulee joustavammaksi. Lisäksi kaiken nähneenä minulle on kehittynyt lehmän hermot. Lapset ovat tulleet tänne täydentämään rakkauttamme. He kuvastavat kaikkien isovanhempiensa tarinoita ja kantavat itse sitten mahdollisesti nämä geenit jälkipolville. Sopivaa ikää vanhemmuuteen ei ole, sillä jokainen ihminen on yksilö. Näen kuitenkin, että rajapyykki on 16-47 vuotta, vaikka ihanneikä yleisesti äidiksi tuloon on 20-36 vuotta. Sopiva ikä äitiyteen on jokaiselle yksilöllinen. Kun on henkisesti kypsä, on valmis äidiksi. Kukaan ei voi sanoa oletko liian nuori tai vanha äidiksi! Mitä tunnet sisimmässäsi asiasta, on oikea vastaus. Joskus parempi äiti lapselle voi olla nuori äiti, sillä äitiys ei ole pelkkää mammonaa. Nuori äiti ei ehkä odota lapsiltaan isoja suorituksia, eikä vedä rimaa turhan korkealle, koska on itsekin vielä kasvamassa aikuisuuteen. Nuorena on aikaa tehdä lapselle kavereita lisää. Ja jos ajatellaan ihan terveyshyötyjä niin niitä on roppakaupalla. Nuori äiti synnyttää harvemmin kehityshäiriöisiä jälkeläisiä, sillä riski saada esimerkiksi downin vauva, on pieni. Riski lisääntyy aina iän myötä. Synnytyksestä palautuminenkin on nuorelle äidille nopeampaa. Kuitenkin, nuoreista äideistä puhutaan positiiviseen sävyyn, vaikka äidiksi tulo varsin nuorella iällä ei taatusti ole yhtä ruusuilla tanssimista? Nuoret äidit eivät ole itseään täysin löytäneet eikä rahatilannekaan ole välttämättä kaksinen. Monella ei ole vakituista työpaikkaa, ei säännöllisiä tuloja, eikä välttämättä puolisoakaan tukenaan. Nuoreilla äideillä on kuitenkin valttinaan juuri nuoruus. Oppiminen tulee ajan myötä ja nuoret jaksavat yöhuutojakin enemmän kuin me vanhemmat äidit. Lisäksi nuorille äideille tarjotaan paremmin tukea, muita palveluita mitkä tukevat äidin jaksamista. Eikä tuo tulo/rahapuoli vanhemmillakaan äideillä ole aina itsestäänselvyys näinä lama-aikoina. Ensisynnyttäjien tilastollinen ikä on nykyään 27-30 vuotta. Vaikka lasten tekoa haluaisikin lykätä myöhemmäksi, niin aina sitä ei voi terveydellisistä syistä (kuten minun tapauksessani). Ei kaikilla ole varaa ottaa talteen munasoluja myöhempää pakastamista varten. Lasten tekeminen tässä hetkessä voi olla jollekin kannattavampaa kuin tulevaisuussuunnittelu. Sitäpaitsi joku voi olla täysin valmis äidiksi 18-vuotiaana. Tämä esimerkkihenkilö on voinut juuri valmistua ammattikoulusta/lukiosta, ja hankkinut tulevan työpaikkansakin koulun harjoittelupaikasta. Hän on voinut seurustella saman pojan kanssa koko teini-ikänsä ja menossa vaikkapa naimisiinkin heti lapsen synnyttyä. Tilanteet voivat vaihdella iästä huolimatta. Hetken mielijohteesta ei tule raskautua, sillä lapsi on ihminen eikä mikään koriste. Lasta ei voi heti sen synnyttyä lykätä hoitoon muualle. Vanhempana otat vastuun toisesta ihmisestä! Vanhemmuus on itsensä kasvutarina.
Toinen mummoni sai ensimmäisen lapsensa (tätini) vain 17-vuotiaana. Vaikka ajat olivat erit ja kotiäitiyttä pidettiin painoarvossaan, niin mummo ei koskaan kypsynyt edes äitiyden rooliin. Hän vain oli nainen jolla oli lapsia, olematta läsnä. Kaikkia ei ole lapsista huolimatta tehty äideiksi ja sen on surullista. Joskus lasten saaminen ei ole kuitenkaan itsestä kiinni, ja toisinaan päätös olla tekemättä lapsia on päätös, jota pitää kunnioittaa. Biologista kelloa ja (kaikenmaailman) suojatyöpaikkadosentteja kuuntelemalla saatetaan päätyä liian aikaiseen perheen perustamiseen tai totaaliseen lapsettomuuteen. Sellaista kuin TÄYDELLINEN HETKI ei ole keksittykään. Oma elämä ei lopu siihen kun lapsi saadaan. Se on pieni hetki elämästä, kun lapsi on pieni. Itseä ei tarvitse unohtaa vaikka lapsi on siinä vieressä. Päinvastoin jaksamisen kannalta on tärkeää, että myös äiti rentoutuu joskus. Elämme aikoja jolloin ihmiet ajattelevat lisääntymisen vaaralliseksi ja epäeettiseksi ympäristöä kuormittavaksi ruletiksi. Huolettaa tukiverkoston puuttuminen ja kaverit joilla ei ole lapsia. Kenelläpä ei olisi näinä aikoina käynyt mielessä myös sota? Se on pelottavaa. Saatetaan miettiä että miten itsen ja lapsen käy sodan jaloissa? Siinä voi kuitenkin lohduttautua ajatuksella että juuri sodan aikana syntyy eniten lapsia. Ihmiset lähentyvät, yhteisöllisyys kasvaa ja jokainen vetää samaa köyttä. Äideistä ja lapsista pidetään huolta myös huomenna. Ei voi aina ajatella, että mitä jos? Henkisesti kukaan ei ole liian vanha äidiksi, ainoastaan fyysisellä puolella voi olla. Puolison valinta on myös tärkeää kun ajatellaan perheen perustamista. Turvallinen lapsuus molemmilla vanhemmilla, antaa eväät pidemmälle tulevaisuuteen. Sanotaan että rikkonaisista perheistä kasvaa rikkonaisia yksilöitä. Entäs sitten vanhemmat äidit? Vanhemmat äidit ovat äitejä siinä kuin nuoremmatkin. Eikä vahempi ikä kerro yksilötasaolla mistään. Kahta eri ikäistä äitiä ei välttämättä edes erota eri ikäiseksi, sillä jokainen vanhenee eri tavalla. Ei 40-vuotias nainen ole välttämättä sen enempää täti-ihminen kuin 20-vuotiaskaan. (Minä en ainakaan ole kovin ”tätimäinen”) Ehkä puhun vain omasta puolestani mutta tiettyjä positiivisiakin asioita tulee mieleen näin kolmekymppisenä äitinä. Menohalua mennä paikasta toiseen ei välttämättä vanhemmiten enää ole. Ikä tuo joskus kypsyyttä. Aikuisilla vanhemmilla on aikuisten ihmissuhteet ja vakiintunut kumppani. Ulkonäkökriittisyyskin poistuu ajan myötä ja sitä hyväksyy itsensä/muut paremmin kuin nuorempana. Raskauskiloja ja arpia ei täten laske samalla tahdilla kuin olisi tehnyt ehkä nuoremmalla iällä. Hyvän rahatilanteen myötä voi lapselle taata minkälaisen tulevaisuuden tahansa. Vakituisen työn myötä työvuorotkin voi joskus sovittaa elämänmenojen mukaan. Elämässä on rahan myötä enemmän joustavuutta, tosin tämä on enemmänkin prioriteettikysymys. Ja se elämä vanhemmalla iällä, niin mitä se on? Se on lapsen mukaista kasvamista. Päivät ovat vähemmän hektisiä vanhempana kuin ne nuorempana olisivat olleet, ja mitä on tutkimuksiin uskominen niin kolmekymppiset äidit tekevät älykkäämpiä jälkeläisiä. Näin ovat siis vaa´an puoliskot samoilla tasoilla, molemmissa tapauksissa. Nuori ikä vai vanha ikä, kas siinäpä vasta ikuisuuspulma.
Mikä on mielestäsi paras ikä äitiyteen? Mikä on hyvä lapsimäärä?
Avainsanat: Biologinen kello, vanhemmuus
Joulu tuli ja joulu meni. Miten se meni omalta osaltasi? Meillä meni hyvin, niinkuin lapsiperheissä yleensäkin. Lapset saivat mieleisiä lahjoja, vaikka oli mukana muutama pettymyskin. Sokerihumalan määrä oli valtava ja aattona ei meinattu malttaa nukkua ollenkaan. Nopeasti meni tämäkin vuosi 2015. Raskas oli itselle kaikin puolin, vaikka tapahtui henkilökohtaisessa elämässä paljon hyvääkin. Me ei olla mitään bilehileitä, joten vuosi tulee vaihtumaan hyvin rauhallisissa merkeissä. Muutama raketti on ainakin, hyvää ruokaa sekä tinan valamiset. Uuden vuoden yössä on jotain taianomaista. Kaiketi siksi taikauskoisuus on vielä näinäkin päivinä voimissaan juuri vuoden loppupäivinä. Edelleen uskotaan henkiolentoihin. Tehdään taikoja, ennustetaan kahvin-, ja teen puruista ja leikitään varjoleikkejä. Tehdään myös lupauksia, joiden uskotaan tuovan hyvää onnea tuleville vuosille. Uuden vuoden perinteinä ovat olleet juuri lupaukset. Tämä kansainvälinen tapa, ei kuitenkaan ole koskaan kuulunut omiin perinteisiini. Rehellisenä ihmisenä en voi antaa lupauksia, jotka ovat katteettomia ja joita en voi pitää. Kun en anna turhia lupauksia, niin ei ole ainakaan mitä katua jälkikäteen! Ihmiset asettavat itselleen ja toisilleen aivan naurettavia tavoitteita. Miksi pitää juuri vuoden alussa pudottaa se 20 kg? Miksi pitää ruveta dieetille juuri joulun jälkeen? Miksi laittaa korkki kiinni tammikuussa? Miksi et voi aloittaa ruokataparemonttia kun alkaa siltä tuntua? Miksi et syö pitkin vuotta terveellisesti? Miksi et lopeta alkoholin kittaamista heti ensimmäisen morkkiksen jälkeen? -Minkä takia pitkittää pahaa oloa? Eikö ihmisillä ole munaa tehdä näitä tekoja jo aiemmin vai mikä tässä mättää? Ymmärrän kyllä sen, että halutaan edetä rauhallisesti päätöksessä ja aloittaa puhtaalta pöydältä muutokset. Eikö olisi jokaisen edun mukaista, että aloitetaan heti kun alkaa siltä tuntua? Eikö ihmisiltä löydy tahdonvoimaa ottaa itseä niskasta kiinni? Mihin tarvitset tsemppaajaa? Kukaan ei nosta sinua suosta vaan sinun pitää se tehdä itse! Huijaat vain itseäsi lisäajalla! Jos päätät jotain tehdä, niin tee se heti! Onko tämä uuden vuoden lupaus oikeastaan koskaan toiminut? Ehkä muutamissa tapauksissa, mutta meille muille…Tuo laihdutusasia on itselle tuttu. Olen pudottanut elämän aikana kolme kertaa tuon 20 kg, ilman mitään ulkopuolisia apuja. Eikä ole ollut henkistä tukeakaan. Itsestä se on kiinni. Minä en aloittanut tehtäviä lupauksilla, vaan menin suoraan päätä itse hommaan. Tein, mitä oli tehtävä. Uskonkin että asiassa kuin asiassa tulisi olla selkeä tavoite, mitä kohti mentäisiin päivä kerrallaan vauvan askelin. Lupaukset mitkä eivät ole realistisia ja joita ei pystytä pitämään, on tehty rikottaviksi! Minä en tee uuden vuoden lupauksia. Olen kuitenkin pohtinut asioita elämässäni, jotka kaipaavat päivitystä. Ne eivät ole suunnitelmia, enemmänkin parannusehdotuksia. Omalta osaltani pyrin:
– Hymyilemään, kun on aihetta iloon
– Kehittämään kirjoittamista ja viemään mm. blogia hieman ammattimaisempaan suuntaan
– Ottamaan aikaa myös itselleni, tuntematta siitä huonoa omaatuntoa
Mitä sinä pyrit tekemään? Lupaatko olla lupaamatta turhia lupauksia?
Seuraavalle vuodelle 2016 toivon:
– Terveyttä kaikille rakkaille (kaiketi tähän voi laittaa myös itsensä)
– Rahaa ja maallista hyvää
– Kehitystä
Lisäksi toivon jokaiselle lukijalleni mahtavaa vuodenvaihdetta! Viettäkäähän vuoden vaihdos säädyllisin menoin ja nähdään taas vuoden 2016 alussa, uusin jännittävin blogipaljastuksin! :coolsmile:
Avainsanat: uusi vuosi
Jouluna tulee katsottua televisiota yli sallitun rajan. Kuitenkin, viime vuosina olen havahtunut siihen, että televisiota tulee katsottua aina vain vähemmän ja vähemmän: Ei ole yksinkertaisesti aikaa! Boxille menee suosikkisarjat ja niitä katsotaan sitten pois kolmen viikon päästä. Siihen mennessä on ehtinyt tulemaan jo kaksi uuttakin jaksoa lisää! Minun pienokaiset pitävät minut koko ajan vauhdissa ja varpaillaan. He ovat saaneet minut täysin pienten sormiensa ympäri kieputettua. Jouluna katsomme kuitenkin yhdessä televisiota, sillä silloin sieltä tulee monesti perhe-elokuvia ja lapsille sallittuja ohjelmia. En ota stressiä siitä, että onko lapsilla liikaa töllöaikaa. Monet vanhemmat ovat tästä ERITTÄIN tarkkoja. Vahdin, että ohjelmat ovat kuitenkin heille sopivia ja jos näen lastenohjelmassa jotain epäsopivaa (kuten esimerkiksi HIRVEÄ HENRI-sarjassa), niin ohjelma menee välittömästi vaihtoon. Lapset ovat sen ikäisiä että he ottavat ja saavat vaikutteita. Televisio-mainokset ovat kyllä pahimpia. Kun Joulu lähestyy, mainostoimistot aloittavat kampanjansa ja sitten tulee joka tuutista lelumainoksia, aamusta iltaan. Lelut ovat monesti krääsää, mauttomia ja rumia. Lapsille on turha paasata, että onpa ruma barbi. Eivät he ulkonäköseikosta välitä. Jos sitä mainostetaan, niin sen täytyy olla hyvä! Ja kun näissä mainoksissa on vielä niin tarttuvat laulunsanatkin. Ipana katsoo silmät loistaen ruutua ja kuvittelee itsensä fantasiamaailmoihin. Sitten alkaa tuttu hoenta: ”Minä haluan tuon ja tuon ja…” Siinä sitten selitetään, että pukki tuo lahjat jouluna ja että pukki ei voi kaikkia maailman leluja tuoda tänne, että pukin pitää viedä lahjoja myös muillekin maailman lapsille…(Pukki saattaa mennä vararikkoon). No, Joulu on lasten juhla, joten kyllä pukki muistaa rakkauspakkauksia, vaikka sitten osa-maksulla 🙂 Mutta näistä joulun ajan televisio-ohjelmista. Viimeistään tutut ohjelmat lapsuudesta, virittävät stressistä kärsivät isin ja äidinkin joulutunnelmaan. Perheen kanssa on mukava hiljentyä Joulun viettoon. Meillä pauhaa televisio hulinan taustalla ja nämä ohjelmat katsotaan tai menevät AINA boxiin:
1. Joulukalenteri (Tänä vuonna Maltti ja Valtti tv 2)
2. Joulurauhan julistus Turusta
3. Ihmeellinen on elämä (It´s a wonderful life)
4. Lumiukko (Myös jatko-osat)
5. Samusirkan Joulu
6. Joulupukin kuumalinja
Jos televisiosta ei tule elokuvia, niin katsomme vanhalta VHS Yksin kotona (Kyllä, omistan VHS-laitteen), Nallen puhin joulu ja muita klassikoita.
Aikuisten huumorimakuun saattavat olla myös kaverille ei jätetä Jouluspesiaali (Firman pikkujoulut), Huonosti käyttäytyvien miesten joulu, sekä Mr. Beanin joulu.
Mitä itse katsot jouluna telkkarista? Onko Joulu liian harras juhla viettää television parissa? Onko olemassa lastenohjelmia, joiden et näe soveltuvan pilteille?
Avainsanat: TV
Taas on se aika vuodesta käsillä; eli Joulu. Kuulun ihmisiin, jotka kärsivät kaamosväsymyksestä. Loppusyksystä energiavaje alkaa kalvaamaan ja liikkeet alkavat hidastuman (joka vuosi sama asia). Ehkä syynä on myös tiheä imetys ja babybluesin jälkeinen aika, mutta pysähdyn totaalisesti, eikä minua saa ylös sängystä kuin järkyttävällä määrällä kahvia! Ehkä juuri siitä syystä myös olen jouluihminen. Jouluna saa ottaa rennosti! Voi pukeutua pyjamaan, vetää villasukat ja tohvelit jalkaan ja syödä mitä huvittaa. Ja vaikka vierailut sukulaisten luona tulisi suorittaa pyhinä, niin mikään pakko se ei ole! Jouluna voi laittaa valoja mielinmäärin, se on jopa ihan rohkaistavaa! Jos Joulua ei olisi, vaipuisin todennäköisesti horrokseen kuten karhut. Ehkä ihmiset jotka eivät koskaan ole viettäneet Joulua, eivät osaa sitä odottaa. Eri uskontokunnilla on tietenkin eri juhlat, ne omat tärkeät perinteensä. Jokaisen ihmisen tulisi saada viettää sellaista juhlaa, mihin kulttuuriin on kasvanut. On väärin, että Suomessa ja Pohjoismaissa ei saa viettää perinteisiä juhlia mihin meidän kulttuuriperintö on meidät opettanut, vain siksi että joku muu ”vieras” niistä loukkaantuu. Maassa pitäisi saada tehdä maalle kuuluvia asioita. Joulun juuret on syvällä tässä Pohjoisessa kansassa. Monet maailmalle lähteneet tarinat, tulevat juuri Suomesta. Tontin haltijat eli tontut, tulevat suomalaisesta kansallisperinteestä ja joulupukkia edeltänyt vuohi on jättänyt nimimerkityksensä myös nykyiseen pyhän Nikolauksen kuvaan=Joulupukkiin. Kaikki meidän juhlat eivät ole alunperin olleet kristillisiä kuten ei joulukaan, vaan sekoituksia eri uskonnoista, eri aikakausilta. Nämä sekoitukset ovat luoneet meille tärkeät pakanallisroomalaiskristillisetperinteet, jotka auttavat jaksamaan pitkien aikavälien yli. Syksy on monelle ihmisille erittäin raskasta aikaa. Kesän jälkeen alkaa oravan pyörään paluu. Mennään kouluun, töihin ja harrastuksiin. Juostaan siellä ja täällä. Ei ole aikaa mihinkään. Aika menee kuin siivillä ja sitten siihen mätkäistään päälle vielä kelloaikojen siirtyminen. Unirytmikin sekoittuu. Jäitkö jo kelkasta pois? Pelkkä ajatteleminenkin hengästyttää… Mitä pidemmälle syksyä mennään, sitä pimeämmäksi yöt muuttuvat ja päivät lyhenevät. Mutta sitten tulee Joulu, valon juhla. Joulua sanottiinkin ennen muinoin talvipäivän juhlaksi, ja sitä vietettiin Aurinkojumalan syntymän muistoksi. Joulupyhistä alkaa päivä pidentyä, joten auringon juhlana Joulu on hyvin looginen. Jouluna laitetaan valoja piristykseksi ja valoilla haetaan talven keskellä samaa lämpöä kuten kesällä. Minulle Joulu on piristysruiske. Jouluvalot ja maut herättävät minut unesta ja tuovat ympärille iloa. Mutta lunta kaipaan. Sitä ei todennäköisesti tule tänä vuonna. Lumen tulo on tärkeää myös lapsille. Miten varautua mustaan jouluun? Miten Joulun voi tehdä, jos lunta ei tule? Laitatko itse jouluvaloja vai lähdetkö etelän lämpöön? Meillä virittäydytään joulun viettoon musiikilla ja elokuvilla. Joulun merkitys tulee sisältäpäin.
Kun rakkaat ovat vieressä ja olemme yhdessä, niin muuta en kaipaa. Kliseistä mutta totta,- All I want for Christmas is YOU. :love:
Asia minkä otsikko kertoo ja josta on tehty aikojen saatossa lukuisia eri kirjoituksia. On kolmenlaisia ihmistyyppejä; Positiiviset (optimistit), Neutraalit sekä Negatiiviset (pessimistit). Itse olen optimistinen skeptikko. Eli suomennettuna olen henkilö joka näkee monessa asiassa hyvää, mutta suhtautuu kaikkeen varauksella tai niin että uskoo ”kun omin silmin näkee”, eräänlainen opportunisti. Eniten maailmassa on neutraaleja ihmisiä. He ovat näitä EI tai KYLLÄ -tyyppejä, tai useimmiten vastaus on OK. He ovat eräänlaisia ihmisvaakoja. He myös saattavat sanoa toista mitä ajattelevat, eivätkä sano mitä ajattelevat. Pessimistit eli kolmas ihmistyyppi on negatiivinen. Pessimisti on useimmiten negatiivinen tai suhtautuu hyvin negatiivisesti kaikkeen. Pessimisti voi olla myös negatiivisesti ajatteleva realisti. Joskus negatiivinen ajattelu on piristävää, sillä kaikessa ei tarvitse nähdä hyvää, kaikki ei ole sinulle tai ympäristöllesi hyväksi. Kaikki ihmiset eivät ole hyviä! (On hyvin sokeaa ajatella, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä). Eräänlainen negatiivinen ajattelu voi parhaimmillaan nostaa taisteluhengen ja nostaa adrenaliinia ihmisissä. Mutta entä toisinpäin? Entä jos negatiivinen ajattelu syö kaiken ympäriltään? Millainen on ihminen joka ajattelee kaikesta aina huonoa? Millainen on ihminen joka valittaa aina kaikesta? Minä kartan negatiivisia ihmisiä. Olen sulkenut monet negatiiviset sukulaisenikin pois elämästäni. En halua pahaa oloa. En tarvitse elämääni lisää draamaa, kun sitä on omasta takaa ihan tarpeeksi! Ironisinta on että näillä pahimmilla valittajilla ei ole huolen häivää. Mikään ei ole koskaan hyvin, vaikka kaikki näyttää hyvältä. On vaurautta, terveyttä, velatonta elämää.. Kun sanot että on kaunis ilma, niin negatiivinen ihminen lyttää sen täysin keksimällä jotain masentavaa. ”No, se on luvannut vesisadetta!” Negatiivinen ihminen on sellainen joka ei näe missään muussa hyvää kuin itsessään. Negatiivisiin ihmisiin olen törmännyt eniten johtajissa. Samalla nämä negatiiviset ihmiset ovat itseriittoisia ja itserakkaita. He halveeraavat sinua, pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Negatiivinen ihminen vaikeuttaa kanssaihmisten elämää. Jos haluan olla paras, niin minun on murrettava ”vastustajien” mieli tai Jos itsellä on paha olla, niin muillakin täytyy olla! Negatiivinen ihminen on hyvin pinttynyt omiin näkemyksiinsä, ja jos rupeat väittelemään tällaisen ihmisen kanssa, varaudu paskamyrskyyn. Tämä ihminen on monesti huono häviäjä ja huonompi argumentoija. Kun hän häviää, hän perustelee sanomansa esimerkiksi: ”Tiedän paremmin, koska olen sinua vanhempi” tai vastaavaa. Jos hän on johtoasemassa, niin hän puukottaa armotta selkään. Hän ei ymmärrä reilun pelin sääntöjä. Hän on aikuinen koulukiusaaja. Negatiiviset ihmiset ovat usein vihaisia, mustasukkaisia, alistavia, juoruavia, kateellisia tai jonkin näistä ominaisuuden sekoituksia. Negatiivinen ihminen ei onnittele sinua hyvästä saavutuksesta, ellei tiedä itse jotenkin hyötyvänsä siitä! Negatiivinen ihminen ei osaa sanoa sinusta yhtään positiivista asiaa, mutta sata negatiivista. Älä siis puhu mistään itseesi liittyvästä asiasta, negatiivisen ihmisen kanssa. Puhu pintapuolisesti, jos haluat välttää halveksuntaa. Sanonta ”Se kenellä onni on, sen kätkeköön”- tulisi muistaa silloin. Negatiivisten ihmisten ympärillä joudut ponnistelemaan kaikin voimin pysyäksesi omana selväjärkisenä itsenäsi (oli se sitten positiivisena tai neutraalina) ja tämä vie hirveästi voimia. Pahinta on, että negatiivisuus tarttuu. Kun olet negatiivisen ihmisen seurassa, niin alat itsekin ajatella negatiivisesti. Alat myös vähätellä omaa itseäsi tai osaamistasi. Mitä siis tehdä asialle? VÄLTÄ, VÄLTÄ, VÄLTÄ!!!
En ole terapeutti, joten en osaa sanoa tämän paremmin, mutta elämässä paljon kokeneena ihmisenä voin sanoa, että hankalasta tilanteesta selviää parhaiten joko puhumalla tai poistumalla. Ja jos puhuminen ei auta, niin poistu. Kukaan ei tarvitse elämäänsä hyväksikäyttäjiä. Kukaan ei tarvitse elämäänsä masentajia eikä mustia pilviä. Mutta jokainen tarvitsee elämäänsä oikeita ihmisiä! Heivaa siis elämästäsi sairaat yksilöt ja pidä huolta rakkaimmistasi, olet sen arvoinen! :love:
Avainsanat: hyvä olo, ihmistyypit, negatiivisuus
Flunssa tai influenssa on lähes jokaiselle tuttu kausiriesa. Silloin tulisi ottaa käyttöön kaikenlaiset poppakonstit, kaivaa kaapin pohjalta tökötit sun muut. Kun flunssa iskee päälle, niin tulisi välttää liiallista ihmiskontaktia ettei sairastuta muita (yleinen ohjeistus) ja levätä, pitää huolta nesteytyksestä sekä paremmasta hygieniasta. Mutta miten arjen keskellä pitää huolta itsestä, jos itsensä lisäksi huolehtii myös koko perheestä? Tämä on mahdottomuus, jos saatavana ei ole ylimääräisiä käsiä (hoitoapua). Siinäpä moni isä ja äiti loppuunpalaa tai sairastelu ainakin pitkittyy. Minulla on hakenut flunssaa jo monta viikkoa, mutta ei ole tullut päälle kuin vasta nyt! Vastustuskyky selvästi heikkeni muutaman erikoisen päivän aikana, jolloin sääilmiöt olivat päälaellaan. Ensimmäisenä päivänä oli sateinen plus yhdeksän asteen lämpö, ja seuraavana päivänä luminen miinus kolme, niin kyllä se laittoi luontoäidin lisäksi myös tämän äidin koville! Niin sitä sitten iski flunssa. Rakkuloista suussa se alkoi ja nyt on sitten kurkku kipeä ja olo karmea. Toivon että päälle iskisi kunnon aivastelu ja nenän valutus, näin ainakin pöpö tulisi pois eikä jäisi muhimaan. Minulla on aina ollut kuitenkin hihassa niksejä, mitkä auttavat flunssaan. Valkosipuli on aina ollut ystävä. Valkosipulinkynsiä olen tunkenut varpaan väleihin sekä puristanut juomiin. Toiseksi ravinto,-marjoja! Niistä saa vitamiinejä, joten marjoja eri muodoissa! Kolmanneksi kuuma vesi. Aina on toitotettu että kylpemistä tulisi välttää flunssan aikana, mutta itselle nimenomaan kuuma vesi on auttanut, poistamalla kipuja! Mutta superihminen en ole. Nenätippoja joudun ottamaan kipeänä, sillä minulla on poskiontelotulehdusalttius, poskiluun sisärakenteen takia. Eikä kaikkea kannata poissulkea, joskus on pakko ottaa särkylääkkeitä. Kipeänä ei kannata olla! Nyt siis villasukat jalkaan, kaulaliina kaulaan, lihakeittoa naamaan (proteiini auttaa nopeammassa palautumisessa) sekä tätä tehojuomaa kurkusta alas, niin kyllä alkaa lämmittämään.
(Varoitus: Tämä kehittämäni juoma on TODELLA PAHAA mutta todella tehoavaa! ÄLÄ KOKEILE, JOS PAKKI EI KESTÄ. Pienet sivuvaikutukset kuten hikoilu, kuuluvat asiaan 🙂 )
Tarvitset:
– Mukillinen mustaa tai vihreää teetä kiehautettuna
– Reilu ruokalusikallinen hunajaa (anna liueta veteen)
– 1 tai 2 puristettua valkosipulin kynttä
– 1/2 teelusikallista inkiväärimaustetta
– 1 1/2 ruokalusikallista sitruunamehua
Sekoita juoma kunnolla ja nauti. Huomenna olosi pitäisi olla edes hieman parempi.
Mitkä ovat omat niksisi flunssan hoidossa? Miten olet saanut itsesi kuntoon tuota pikaa? Miten rentoudut?
Avainsanat: flunssa, flunssaniksit
