APPIVANHEMMAT
Minkälainen on hyvä sukulaisuussuhde? Minkälainen on hyvä appivanhempi? Minkälainen suhde sinulla on puolisosi vanhempiin, oletko koskaan tullut miettineeksi? Tiedättekö ne mukavat appivanhemmat jotka osallistuvat lastensa ja lastenlastensa elämään? Onko teillä tuttuja/kavereita jotka kehuvat koko ajan appivanhempiaan: ”Teemme yhdessä sitä ja tätä. Käytiin siellä ja täällä. Ostivat lapsillemme sitä ja tätä. Minulla on kyllä IHANAT APPIVANHEMMAT, OLEN KYLLÄ NIIN ONNENPEKKA” ARRGGHH, Tosi ärsyttävää! Tekisi melkein mieli tukkia kaverin suu ja sanoa ”OLE HILJAA!”
Niin, olen kateellinen, sen saattoi jo tuosta tajuta. Miksei minulla ole tuollaisia ihmisiä ympärillä? Monen kuva hyvästä appivanhemmasta on pumpulimössöä. Realistisesti ajateltuna hyvä appivanhempi on sellainen joka ottaa huomioon, ei arvostele pahalla lapsensa puolisovalintaa, ei vähättele, eikä hauku selän takana, vaan jos on jotain sanottavaa, niin sanoo sen suoraan, mutta kohteliaasti. Normaaleissa perhesiteissä anopit ja appiukot kyseenalaistavat lapsensa puolisovalinnan. (Tämä, koska he haluavat testata, että onko uusi tyyppi suvun arvoinen). Mutta entä jos vielä vuosien jälkeenkin tätä tapahtuu joka sektorissa? Entä jos ennakkoluulo ja ilkeys jatkuvat aina seuraavaan jälkipolveen asti? (Niin, että pienet lapset saavat kärsiä isovanhempiensa vihasta ja välinpitämättömyydestä??) – Meillä on käynyt juuri näin! Peiliin olen katsonut monta kertaa itsekin, mutta syyllistä en sieltä ole löytänyt. Olen ihminen joka laittaa aina rakkaimpiensa tarpeet omalle edelleen. Ajattelen vasta viimeiseksi itseäni. Joku voisi ajatella että tämä on kateellisen kirjoitus. Ei ole vaan terapiaa, tunteen purkausta. Anoppi ja appiukko ovat vastenmielisyytensä minua kohtaan ilmaisseet monta kertaa; sanoneet sen ääneen ja tehneet kaikkensa, jotta minulla olisi epämukava olla. Painostaneet henkisesti että eroaisimme. He eivät ole maininneet minusta sanaakaan edes lähisukulaisille, niin että monen vuoden jälkeenkään moni ei tiedä mieheni olevan edes perheellinen. Ennen lapsiamme, anoppi sanoi minulle suoraan, että minun ei tulisi koskaan saada lapsia, koska olen niin itsekäs! Ihminen jollainen minä olen, on itsekäs?! Olisi pitänyt sanoa, että määritä sana: ”Itsekkyys” Et varmaan edes tiedä mitä se tarkoittaa. Minä en ”biletä” kavereiden kanssa, en hömpötä rahaa merkkivaatteisiin, hoidan lapseni itse alusta loppuun (listaa voisi jatkaa loputtomiin). Äitini kertoi minulle, että anoppi tarkoitti tuolla itsekkyydellä sitä, etten hoida itse anoppia. Anopista olen siis itsekäs, koska en anna hänelle aikaani?? Ajattelin, että ei voi olla totta. Vastavuoroisuus vaatii vastavuoroisuutta, mutta kun tuo ihminen ei koskaan ole minua edes ajatellut. Muistan myös aiemmilta vuosilta, että anoppi ja mieheni olivat keskustelleet siitä, että anoppi tulisi vanhoilla päivillä asumaan poikansa luokse (meille). Anoppi vain ei halunnut ottaa sitä huomioon, että poika ei jää peräkammaripojaksi! Ei voi poika siis hemmotella ja paapoa äitiänsä. Mummelin toive olisi myös ollut, että poika asuisi yli kolmekymppiseksi kotona. Ja jos (siis jos) puoliso ”pitäisi” hankkia, niin tytön tulisi olla naapurin tai saman pitäjän tyttöjä!
Me menimme yhteen todella nuorina. Opetin monet asiat miehelleni, sillä hänen ei kotona ollessaan ollut tarvinnut tehdä tikkuakaan ristiin. Hän oli villi ja kokeilunhaluinen. Voi sanoa, että sain hänet pois vääriltä teiltä. Oikeastaan hän käyttäytyi todella huonosti alkuun, sillä kotona vanhempansa eivät olleet välittäneet. Mutta mies muuttui, hänestä tuli kiltti ja rauhallinen. Tuosta nuoresta kapinallisesta ei ole enää jälkeäkään, eikä hän sitä kyllä enää kaipaakaan. Onpahan ainakin eletty nuoruus.
Ideaaliperheessä vanhemmat välittävät lapsistaan ja silloin lapsia autetaan parhaansa mukaan, jos ei rahallisesti, niin henkisesti tsempataan tai annetaan aikaa. Jos on rahaa, niin lapsille saatetaan ostaa ensihankintoja, pesämunaa asuntoon tai jopa itse asunto. Jos on suhteita, saatetaan auttaa työpaikan saannissa, tukea opiskeluissa ja sitten kun lapsenlasten aika on, niin auttaa vauvan tarvikehankinnoissa/tarjota lastenhoitoapua. Minun vanhempani ovat vanhoja ja aika sairaita. Aikaa he eivät juuri pysty antamaan, sillä asuvat toisella puolella Suomea. Mutta henkistä tsemppiä sitäkin enemmän, sekä avustavat rahallisesti vähistään. Joka merkki, – ja juhlapäivä, meidän pieniä muistetaan isoilla paketeilla, missä sitäkin isompi lahjapaperivuori (lapsista paperi on kaikkein hauskinta). Koenkin että suhde omiin vanhempiini on kohtalaisen hyvä. He myös pitävät vävystään. Mutta suhde appivanhempiin on toisenlainen. Appivanhempani eivät ole auttaneet missään, vaan sanoneet: ”Jokainen pärjää omillaan”. Isovanhempien tehtävä ei ole hoitaa lapsenlapsiaan, se on vanhempien tehtävä! Kuitenkin, monet nyky isovanhemmat ajattelevat, että kun he ovat hoitaneet omat lapsensa maailmalle, niin lastenlapsia ei tarvitse sitten hoitaa, vaan nautitaan elämästä, matkustellaan, kierretään ravintoloita ja sen sellaista. Mutta onko tämä kaikille sitten sama? Ja entä kun tulee aika, kun itse tarvittaisiin huomiota? Sitten ollaan vaatimassa sitä ja tätä jatkuvalla syötöllä. Jos itse ei osaa ottaa muita huomioon, niin ei ole oikeutta vaatia yhtikäs mitään! Puolisoni appivanhemmat eivät anna aikaansa eivätkä rahaansa. He eivät hoida lapsiamme ja ostokset voi laskea yhden käden sormilla. Jos meille iskee rahapula ja ”joudumme” pyytämään pari alle sadan euron seteliä (esimerkiksi 40 euroa), niin lainattu raha on aina velkaa. Appiukko on tehnyt tietokoneella velkalistan meille, mihin on laskettu joka ikinen ”kuluerä” sentilleen. Ovatko appivanhemmat köyhiä sitten? Velaton omakotitalo, osakkeet ja vuositulot puhtaana käteen pariskunnalle 130 000 euroa, köyhä?? En ole pyytänyt appivanhempien elättämään itseäni tai perhettäni! Entä onko isovanhemmilla muita lapsenlapsia? Varmaan on säännöt kaikille samat? Isovanhemmilla on yleensä aina se suosikkilapsi ja suosikkilapsenlapset, appivanhempani eivät ole poikkeus. Appivanhemmat ostivat toiselle pojalleen asunnon ja kun tämä iso rivitalo tuli pieneksi, niin appivanhemmat takasivat vielä isomman pankkilainan, jotta miniä ja poikansa saivat ison omakotitalon. (Eikä tässä vielä kaikki) Mieheni veli tienaa hyvin, mutta appiukko maksaa välillä pankille ”unohtuneet” talon kuukausilyhennykset. Anoppi ja appiukko hoitivat toisen poikansa lapsia. Ottivat aikoinaan jopa töistä vapaata, että papan kullat saivat olla mummolassa (toinen miniä meni bilettämään tai teki satunnaisia työkeikkoja). Koskaan ei ole nämä isovanhemmat tehneet lapsiemme kanssa mitään ja siksi ovat vieraita lapsillemme. Monesti ihmettelevät kun lapsi kavahtaa, heidän istuessa viereen. Anoppi on vain yhden ainoan kerran ”joutunut” hoitamaan meidän toista lasta, ja sekin oli silloin kun olin synnyttämässä toista. (Jälkikäteen sain tietää, että senkin hoitokerran oli ollut kännissä kuin käki. Ei ollut kestänyt sitä päivää selvin päin. Jos olisin tämän tiennyt, niin olisin pyytänyt vanhaa äitiäni avuksi välimatkasta huolimatta). Appivanhemmat leuhkivat, kun ovat ostelleet kaikkea ja sitten kun mieheni huomauttaa asiasta jotain, niin tulee vastaus: ”Voi että te osaatte olla kateellisia”.
Anoppi olisi halunnut puolisoni valitsevan jonkun toisen kuin minut. Hän jopa ruokapöydässä saa minut tuntemaan oloni mitättömäksi, nostaen esille kaupunkiin muuttaneen, naapurin eronneen Lissun. ”Muistatko sen tytön? Juttelin hänen kanssaan ja hän kovasti kyseli, että mitä sinulle kuuluu?” Puolisoni yleensä heittää, että ”Ei, pitäisikö?”
Lapseni haluaisivat kovasti olla isovanhempiensa kanssa ja nähdä, mutta me emme halua. Olemme varmaan paskat vanhemmat, kun estämme lapsiamme näkemästä isovanhempiaan? Haluaisitko itse tavata ihmisiä, jotka eivät välitä sinusta? Jos harvoin on nähty, niin silloinkin appivanhemmat kehuvat vain toisia lapsenlapsiaan. Pahinta kuitenkin on, että jos joskus harvoin kylässä käymme, niin nuo toiset lapsenlapset ovat siellä myös samaan aikaan ja he saavat kuningaskohtelun meidän lapsien silmien edessä. Pappa antaa serkuskakaroille rahaa, vaatteita, karkkia ja meidän lapset eivät saa mitään. Meille isovanhemmat selittelevät, että ”Kyllä teidänkin lasten on hyvä nähdä serkkujaan”. Niin miksi? Emme ole missään tekemisissä puolison veljen perheen kanssa. Onko pakko tuppautua samaan aikaan, vaikka he näkevät joka päivä muutenkin (asuvat lähellä toisiaan). Kun olemme kylässä, meille ei ole ostettu edes tarjottavaa (Hyviin tapoihin kuuluu vieraanvaraisuus). Isovanhemmat haluavat kauppaan kyllä heti, mutta eivät osta sieltä mitään. ”Teen lettuja. Tuossa on pitsaa, ottakaa sitä” Hyvin on ollut tiedossa vuosikaudet minun ja lasten allergiat. Appiukko on usein kysynyt, että mitä tapahtuu jos syön väärää ruokaa. Lyhyesti olen kertonut mahakivuista ja lääkärireissuista. Joka kerta kun on poislähdetty heiltä, niin minulle on iskenyt vatsatauti. Niin, tuskin on sattumaa! Esimerkkejä on vaikka kuinka. Tämä on oikeasti tällaista. Eriarvoistamista on vaikea selittää lapsille. Ei lapsi ymmärrä miksi toiset saa, ja hän ei? Ja miksi hänestä ei välitetä ja toisista välitetään? En ymmärrä sitä itsekään. Emme käy mummolassa, sillä emme pidä teeskentelystä. Emme myöskään halua tuottaa lapsillemme sitä mielipahaa, mitä he joutuvat kohtaamaan vierailulla. Maailma on julma paikka eikä minun lasteni vielä tarvitse tietää siitä, vaan minun tehtäväni on suojella heitä kaikelta. Jos olet itse vuosia ystävällinen ja saat aina loskaa niskaan, niin mitä enää millään tuollaisella suhteella väliä? – Joutaa roskiin. Koskaan ei olla kehuiltu saavutuksillamme, vaikka aihetta muutamiin olisi ollutkin. Olemme pitäneet mahdollisimman matalaa profiilia, koska kyseessä ihmiset jotka vähättelevät kaikkea. Ei luota kykyymme osata mitään, eivät halua apuamme missään, sillä eihän ME voida yksinkertaisesti tietää yhtään mistään mitään. Hienovaraisesti puhun heille aina. En ole koskaan heille edes huutanut. Olen appivanhempien mielestä määräilevä, voimakas ja kaikkitietävä. Sairainta kaikessa on se, että ulkopuolisille kulisseja pitää kyllä pitää yllä. Tuoreimpia valokuvia pitää olla ja kertoa lööperiä, vaikka totuus on toinen. Puolisoni tietää tämän vääryyden hyvin ja puhuu joskus siitä itsekin, mutta asia on niin arkaluontoinen, että se ei kovin usein näe päivänvaloa. He tietävät itsekin tekevänsä väärin ja ovat sen myöntäneetkin ”Syy johtuu tuosta ihmisestä” Turha sitten ihmetellä vanhainkodissa, kun emme mene heitä katsomaan. He olisivat voineet opettaa lapsillemme ihania asioita elämässä, auttaneet lapsia henkisessä kasvatuksessa, mutta eivät he ole olleet niitä ihmisiä, joita he olisivat voineet olla: Olkapää, vilpitön isovanhemman rakkaus, tuki ja turva hädän hetkellä. He eivät ole olleet minun lapsilleni isovanhempia. Harmittaa todella. Lapseni menettävät ison osan tärkeästä vuorovaikutussuhteesta. Ihmissuhteesta, mikä on toiseksi tärkein ihmissuhde vanhempien jälkeen. Suhde mikä muokkaa ihmisen kehitystä, joka kuuluu kaikille lapsille. Lapsi on lapsi vain hetken ja sitä tulisi arvostaa. Appivanhempiaan ei voi valita. Itse olen sukuun itseni änkenyt, joten saan kestää tämän tulehtuneen suhteen, mutta lapsia käy kovin sääli.
Tulevaisuudessa asiat on toisin. Itse aion ainakin vaikuttaa tulevaisuudessa niin, että olen tasapuolinen kaikille lapsenlapsille! Ei ole suosikkeja, vaan kaikki tenavat ovat samalla lähtöruudulla! Ollapa paras mummo ja pappa, mitä maa päällään kantaa!
