Millainen äiti olet?
Otsikko kertoo aiheen. Oletko koskaan miettinyt omaa vanhemmuuttasi? Millainen vanhempi olet?
Kun ensi kertaa kuulin vauvan itkun, menin hämilleni. Olin aina halunnut vanhemmaksi. Se oli aina ollut itsestäänselvyys. Halusin koko paketin, perinteisen perheen. Toki teini-iässä en ajatellut näitä asioita päällimmäisenä, vaan elämässä oli kaikkea muuta, erilaisia toiveita (jopa aivan käsittämättömän naiiveja). Kuvittelin että kun kasvan, niin voin tehdä ihan mitä vain, ruveta ihan keneksi haluan. Minun olisi pitänyt ymmärtää että minä olin se mikä olin jo, ja että olin aivan riittävä hyvine ja huonoineen puolineen ja että maailma ei ole mikään ”näyttämö”. Aikuiseksi kasvaminen oli omalla kohdallani siis varsin herättävä kasvutarina. Haaveeni oli nuorena konkreettisesti olla lavalla, ei katsomossa. Olisin myös nuorena halunnut tehdä lapset, mutta aina ei saa mitä haluaa, eikä ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolen. Sateenkaaren aarteeseen haksahdin kerta toisensa jälkeen. Koitin kaikkeni, eikä sekään riittänyt. Jos olisin nuorena tehnyt lapset, niin olisin nyt onnellisempi, sillä minulla ei olisi mennyt vuosia hukkaan maailman turuilla. Yleensä tähän joku näsäviisas sanoo että: ”Mutta sitten et olisi viettänyt nuoruutta” –Olisi jäänyt tekemättä ja kokematta ne tyhmät asiat, eikä olisi tarvinnut omin silmin kokea että aidan toisella puolella ei ole mitään, se on pelkkää illuusioita. Olen saanut elämässä pettyä niin monta kertaa ihmisiin ja luvattuihin asioihin, että moni olisi jo heittänyt asemassani lusikan kaivoon. Niin, tästä ainut hyöty on se, että kaiken kokemani jälkeen tiedän täsmälleen kuka olen ja mitkä ovat voimavarani. Tiedän että paras elämä on tässä ja nyt. Minua ei kaada pienet eikä suuremmatkaan kapulat rattaissa. Pohjamudissa pyöriteltynä, pieni sivutuuli ei haittaa. Olen herkkä aistimaan lasteni pienimmätkin murheet, sillä sensorini ovat kehittyneet. Olen vahva ihminen, vahva äiti! Lapseni ovat kaikkeni, -aurinko ja kuuni. Elämän suola.
Äitinä olen ylisuojeleva jopa veren himoon asti, aikamoinen karhuemo siis. Perheeni on tiivis nalleperhe. Äitinä en ole tarkka kaikesta, en ole natsimutsi. Minun lapsillani ei ole minuutin tarkkoja nukkumaanmenoaikoja, makea ei ole kielletty, eikä television katselu. Rutiinit meillä on, sillä ne ovat lapselle tärkeitä, mutta rutiineistakin joustetaan joskus. Olen auktoriteettinen vanhempi kuitenkin ja lasteni mielestä varmasti se paha kyttä, jota lapset tottelevat. En jousta puhtaudesta enkä siisteydestä. Ihmisten ilmoilla tulee olla aina siisti, sillä ihminen (oli se sitten lapsi) edustaa koko perhettä. Kotona voi olla lökävaatteissa ja suklaalla sotketussa puserossa. Mahan tulee olla aina täysi, kaikkea pitää edes maistaa. Meillä lapsi saa kuulua ja näkyä. Meillä lapset laulavat, meluavat, piirtävät, esiintyvät ja maalaavat. Meillä lapset ovat samalla aaltopituudella aikuisten kanssa. En sössötä lapsilleni, vaan puhun heille kuin pienille ihmisille. Puhumme monista vaikeistakin asioista. On väärin kieltää lapsia puhumasta, on väärin kieltää lapsilta miettiminen. Kieltäminen vain yllyttää pahoihin asioihin ja kieltäminen sulkee pois lapsen herkkyyden. Omille lapsilleni minä olen paras äiti, mutta kukaan ei ole täydellinen vanhempi, ei edes ne jotka väittävät olevansa. Sellaista ihmistä ei ole kuin TÄYDELLINEN! Mutta mikä tekee ihmisestä hyvän isän tai äidin? Oletko itse hyvä? Entä millainen kasvattaja olet; vanhanaikainen vai moderni?
