Minkälainen on hyvä sukulaisuussuhde? Minkälainen on hyvä appivanhempi? Minkälainen suhde sinulla on puolisosi vanhempiin, oletko koskaan tullut miettineeksi? Tiedättekö ne mukavat appivanhemmat jotka osallistuvat lastensa ja lastenlastensa elämään? Onko teillä tuttuja/kavereita jotka kehuvat koko ajan appivanhempiaan: ”Teemme yhdessä sitä ja tätä. Käytiin siellä ja täällä. Ostivat lapsillemme sitä ja tätä. Minulla on kyllä IHANAT APPIVANHEMMAT, OLEN KYLLÄ NIIN ONNENPEKKA” ARRGGHH, Tosi ärsyttävää! Tekisi melkein mieli tukkia kaverin suu ja sanoa ”OLE HILJAA!”
Niin, olen kateellinen, sen saattoi jo tuosta tajuta. Miksei minulla ole tuollaisia ihmisiä ympärillä? Monen kuva hyvästä appivanhemmasta on pumpulimössöä. Realistisesti ajateltuna hyvä appivanhempi on sellainen joka ottaa huomioon, ei arvostele pahalla lapsensa puolisovalintaa, ei vähättele, eikä hauku selän takana, vaan jos on jotain sanottavaa, niin sanoo sen suoraan, mutta kohteliaasti. Normaaleissa perhesiteissä anopit ja appiukot kyseenalaistavat lapsensa puolisovalinnan. (Tämä, koska he haluavat testata, että onko uusi tyyppi suvun arvoinen). Mutta entä jos vielä vuosien jälkeenkin tätä tapahtuu joka sektorissa? Entä jos ennakkoluulo ja ilkeys jatkuvat aina seuraavaan jälkipolveen asti? (Niin, että pienet lapset saavat kärsiä isovanhempiensa vihasta ja välinpitämättömyydestä??) – Meillä on käynyt juuri näin! Peiliin olen katsonut monta kertaa itsekin, mutta syyllistä en sieltä ole löytänyt. Olen ihminen joka laittaa aina rakkaimpiensa tarpeet omalle edelleen. Ajattelen vasta viimeiseksi itseäni. Joku voisi ajatella että tämä on kateellisen kirjoitus. Ei ole vaan terapiaa, tunteen purkausta. Anoppi ja appiukko ovat vastenmielisyytensä minua kohtaan ilmaisseet monta kertaa; sanoneet sen ääneen ja tehneet kaikkensa, jotta minulla olisi epämukava olla. Painostaneet henkisesti että eroaisimme. He eivät ole maininneet minusta sanaakaan edes lähisukulaisille, niin että monen vuoden jälkeenkään moni ei tiedä mieheni olevan edes perheellinen. Ennen lapsiamme, anoppi sanoi minulle suoraan, että minun ei tulisi koskaan saada lapsia, koska olen niin itsekäs! Ihminen jollainen minä olen, on itsekäs?! Olisi pitänyt sanoa, että määritä sana: ”Itsekkyys” Et varmaan edes tiedä mitä se tarkoittaa. Minä en ”biletä” kavereiden kanssa, en hömpötä rahaa merkkivaatteisiin, hoidan lapseni itse alusta loppuun (listaa voisi jatkaa loputtomiin). Äitini kertoi minulle, että anoppi tarkoitti tuolla itsekkyydellä sitä, etten hoida itse anoppia. Anopista olen siis itsekäs, koska en anna hänelle aikaani?? Ajattelin, että ei voi olla totta. Vastavuoroisuus vaatii vastavuoroisuutta, mutta kun tuo ihminen ei koskaan ole minua edes ajatellut. Muistan myös aiemmilta vuosilta, että anoppi ja mieheni olivat keskustelleet siitä, että anoppi tulisi vanhoilla päivillä asumaan poikansa luokse (meille). Anoppi vain ei halunnut ottaa sitä huomioon, että poika ei jää peräkammaripojaksi! Ei voi poika siis hemmotella ja paapoa äitiänsä. Mummelin toive olisi myös ollut, että poika asuisi yli kolmekymppiseksi kotona. Ja jos (siis jos) puoliso ”pitäisi” hankkia, niin tytön tulisi olla naapurin tai saman pitäjän tyttöjä!
Me menimme yhteen todella nuorina. Opetin monet asiat miehelleni, sillä hänen ei kotona ollessaan ollut tarvinnut tehdä tikkuakaan ristiin. Hän oli villi ja kokeilunhaluinen. Voi sanoa, että sain hänet pois vääriltä teiltä. Oikeastaan hän käyttäytyi todella huonosti alkuun, sillä kotona vanhempansa eivät olleet välittäneet. Mutta mies muuttui, hänestä tuli kiltti ja rauhallinen. Tuosta nuoresta kapinallisesta ei ole enää jälkeäkään, eikä hän sitä kyllä enää kaipaakaan. Onpahan ainakin eletty nuoruus.
Ideaaliperheessä vanhemmat välittävät lapsistaan ja silloin lapsia autetaan parhaansa mukaan, jos ei rahallisesti, niin henkisesti tsempataan tai annetaan aikaa. Jos on rahaa, niin lapsille saatetaan ostaa ensihankintoja, pesämunaa asuntoon tai jopa itse asunto. Jos on suhteita, saatetaan auttaa työpaikan saannissa, tukea opiskeluissa ja sitten kun lapsenlasten aika on, niin auttaa vauvan tarvikehankinnoissa/tarjota lastenhoitoapua. Minun vanhempani ovat vanhoja ja aika sairaita. Aikaa he eivät juuri pysty antamaan, sillä asuvat toisella puolella Suomea. Mutta henkistä tsemppiä sitäkin enemmän, sekä avustavat rahallisesti vähistään. Joka merkki, – ja juhlapäivä, meidän pieniä muistetaan isoilla paketeilla, missä sitäkin isompi lahjapaperivuori (lapsista paperi on kaikkein hauskinta). Koenkin että suhde omiin vanhempiini on kohtalaisen hyvä. He myös pitävät vävystään. Mutta suhde appivanhempiin on toisenlainen. Appivanhempani eivät ole auttaneet missään, vaan sanoneet: ”Jokainen pärjää omillaan”. Isovanhempien tehtävä ei ole hoitaa lapsenlapsiaan, se on vanhempien tehtävä! Kuitenkin, monet nyky isovanhemmat ajattelevat, että kun he ovat hoitaneet omat lapsensa maailmalle, niin lastenlapsia ei tarvitse sitten hoitaa, vaan nautitaan elämästä, matkustellaan, kierretään ravintoloita ja sen sellaista. Mutta onko tämä kaikille sitten sama? Ja entä kun tulee aika, kun itse tarvittaisiin huomiota? Sitten ollaan vaatimassa sitä ja tätä jatkuvalla syötöllä. Jos itse ei osaa ottaa muita huomioon, niin ei ole oikeutta vaatia yhtikäs mitään! Puolisoni appivanhemmat eivät anna aikaansa eivätkä rahaansa. He eivät hoida lapsiamme ja ostokset voi laskea yhden käden sormilla. Jos meille iskee rahapula ja ”joudumme” pyytämään pari alle sadan euron seteliä (esimerkiksi 40 euroa), niin lainattu raha on aina velkaa. Appiukko on tehnyt tietokoneella velkalistan meille, mihin on laskettu joka ikinen ”kuluerä” sentilleen. Ovatko appivanhemmat köyhiä sitten? Velaton omakotitalo, osakkeet ja vuositulot puhtaana käteen pariskunnalle 130 000 euroa, köyhä?? En ole pyytänyt appivanhempien elättämään itseäni tai perhettäni! Entä onko isovanhemmilla muita lapsenlapsia? Varmaan on säännöt kaikille samat? Isovanhemmilla on yleensä aina se suosikkilapsi ja suosikkilapsenlapset, appivanhempani eivät ole poikkeus. Appivanhemmat ostivat toiselle pojalleen asunnon ja kun tämä iso rivitalo tuli pieneksi, niin appivanhemmat takasivat vielä isomman pankkilainan, jotta miniä ja poikansa saivat ison omakotitalon. (Eikä tässä vielä kaikki) Mieheni veli tienaa hyvin, mutta appiukko maksaa välillä pankille ”unohtuneet” talon kuukausilyhennykset. Anoppi ja appiukko hoitivat toisen poikansa lapsia. Ottivat aikoinaan jopa töistä vapaata, että papan kullat saivat olla mummolassa (toinen miniä meni bilettämään tai teki satunnaisia työkeikkoja). Koskaan ei ole nämä isovanhemmat tehneet lapsiemme kanssa mitään ja siksi ovat vieraita lapsillemme. Monesti ihmettelevät kun lapsi kavahtaa, heidän istuessa viereen. Anoppi on vain yhden ainoan kerran ”joutunut” hoitamaan meidän toista lasta, ja sekin oli silloin kun olin synnyttämässä toista. (Jälkikäteen sain tietää, että senkin hoitokerran oli ollut kännissä kuin käki. Ei ollut kestänyt sitä päivää selvin päin. Jos olisin tämän tiennyt, niin olisin pyytänyt vanhaa äitiäni avuksi välimatkasta huolimatta). Appivanhemmat leuhkivat, kun ovat ostelleet kaikkea ja sitten kun mieheni huomauttaa asiasta jotain, niin tulee vastaus: ”Voi että te osaatte olla kateellisia”.
Anoppi olisi halunnut puolisoni valitsevan jonkun toisen kuin minut. Hän jopa ruokapöydässä saa minut tuntemaan oloni mitättömäksi, nostaen esille kaupunkiin muuttaneen, naapurin eronneen Lissun. ”Muistatko sen tytön? Juttelin hänen kanssaan ja hän kovasti kyseli, että mitä sinulle kuuluu?” Puolisoni yleensä heittää, että ”Ei, pitäisikö?”
Lapseni haluaisivat kovasti olla isovanhempiensa kanssa ja nähdä, mutta me emme halua. Olemme varmaan paskat vanhemmat, kun estämme lapsiamme näkemästä isovanhempiaan? Haluaisitko itse tavata ihmisiä, jotka eivät välitä sinusta? Jos harvoin on nähty, niin silloinkin appivanhemmat kehuvat vain toisia lapsenlapsiaan. Pahinta kuitenkin on, että jos joskus harvoin kylässä käymme, niin nuo toiset lapsenlapset ovat siellä myös samaan aikaan ja he saavat kuningaskohtelun meidän lapsien silmien edessä. Pappa antaa serkuskakaroille rahaa, vaatteita, karkkia ja meidän lapset eivät saa mitään. Meille isovanhemmat selittelevät, että ”Kyllä teidänkin lasten on hyvä nähdä serkkujaan”. Niin miksi? Emme ole missään tekemisissä puolison veljen perheen kanssa. Onko pakko tuppautua samaan aikaan, vaikka he näkevät joka päivä muutenkin (asuvat lähellä toisiaan). Kun olemme kylässä, meille ei ole ostettu edes tarjottavaa (Hyviin tapoihin kuuluu vieraanvaraisuus). Isovanhemmat haluavat kauppaan kyllä heti, mutta eivät osta sieltä mitään. ”Teen lettuja. Tuossa on pitsaa, ottakaa sitä” Hyvin on ollut tiedossa vuosikaudet minun ja lasten allergiat. Appiukko on usein kysynyt, että mitä tapahtuu jos syön väärää ruokaa. Lyhyesti olen kertonut mahakivuista ja lääkärireissuista. Joka kerta kun on poislähdetty heiltä, niin minulle on iskenyt vatsatauti. Niin, tuskin on sattumaa! Esimerkkejä on vaikka kuinka. Tämä on oikeasti tällaista. Eriarvoistamista on vaikea selittää lapsille. Ei lapsi ymmärrä miksi toiset saa, ja hän ei? Ja miksi hänestä ei välitetä ja toisista välitetään? En ymmärrä sitä itsekään. Emme käy mummolassa, sillä emme pidä teeskentelystä. Emme myöskään halua tuottaa lapsillemme sitä mielipahaa, mitä he joutuvat kohtaamaan vierailulla. Maailma on julma paikka eikä minun lasteni vielä tarvitse tietää siitä, vaan minun tehtäväni on suojella heitä kaikelta. Jos olet itse vuosia ystävällinen ja saat aina loskaa niskaan, niin mitä enää millään tuollaisella suhteella väliä? – Joutaa roskiin. Koskaan ei olla kehuiltu saavutuksillamme, vaikka aihetta muutamiin olisi ollutkin. Olemme pitäneet mahdollisimman matalaa profiilia, koska kyseessä ihmiset jotka vähättelevät kaikkea. Ei luota kykyymme osata mitään, eivät halua apuamme missään, sillä eihän ME voida yksinkertaisesti tietää yhtään mistään mitään. Hienovaraisesti puhun heille aina. En ole koskaan heille edes huutanut. Olen appivanhempien mielestä määräilevä, voimakas ja kaikkitietävä. Sairainta kaikessa on se, että ulkopuolisille kulisseja pitää kyllä pitää yllä. Tuoreimpia valokuvia pitää olla ja kertoa lööperiä, vaikka totuus on toinen. Puolisoni tietää tämän vääryyden hyvin ja puhuu joskus siitä itsekin, mutta asia on niin arkaluontoinen, että se ei kovin usein näe päivänvaloa. He tietävät itsekin tekevänsä väärin ja ovat sen myöntäneetkin ”Syy johtuu tuosta ihmisestä” Turha sitten ihmetellä vanhainkodissa, kun emme mene heitä katsomaan. He olisivat voineet opettaa lapsillemme ihania asioita elämässä, auttaneet lapsia henkisessä kasvatuksessa, mutta eivät he ole olleet niitä ihmisiä, joita he olisivat voineet olla: Olkapää, vilpitön isovanhemman rakkaus, tuki ja turva hädän hetkellä. He eivät ole olleet minun lapsilleni isovanhempia. Harmittaa todella. Lapseni menettävät ison osan tärkeästä vuorovaikutussuhteesta. Ihmissuhteesta, mikä on toiseksi tärkein ihmissuhde vanhempien jälkeen. Suhde mikä muokkaa ihmisen kehitystä, joka kuuluu kaikille lapsille. Lapsi on lapsi vain hetken ja sitä tulisi arvostaa. Appivanhempiaan ei voi valita. Itse olen sukuun itseni änkenyt, joten saan kestää tämän tulehtuneen suhteen, mutta lapsia käy kovin sääli.
Tulevaisuudessa asiat on toisin. Itse aion ainakin vaikuttaa tulevaisuudessa niin, että olen tasapuolinen kaikille lapsenlapsille! Ei ole suosikkeja, vaan kaikki tenavat ovat samalla lähtöruudulla! Ollapa paras mummo ja pappa, mitä maa päällään kantaa!
Avainsanat: ihmissuhteet, isovanhemmat
Otsikko kertoo aiheen. Oletko koskaan miettinyt omaa vanhemmuuttasi? Millainen vanhempi olet?
Kun ensi kertaa kuulin vauvan itkun, menin hämilleni. Olin aina halunnut vanhemmaksi. Se oli aina ollut itsestäänselvyys. Halusin koko paketin, perinteisen perheen. Toki teini-iässä en ajatellut näitä asioita päällimmäisenä, vaan elämässä oli kaikkea muuta, erilaisia toiveita (jopa aivan käsittämättömän naiiveja). Kuvittelin että kun kasvan, niin voin tehdä ihan mitä vain, ruveta ihan keneksi haluan. Minun olisi pitänyt ymmärtää että minä olin se mikä olin jo, ja että olin aivan riittävä hyvine ja huonoineen puolineen ja että maailma ei ole mikään ”näyttämö”. Aikuiseksi kasvaminen oli omalla kohdallani siis varsin herättävä kasvutarina. Haaveeni oli nuorena konkreettisesti olla lavalla, ei katsomossa. Olisin myös nuorena halunnut tehdä lapset, mutta aina ei saa mitä haluaa, eikä ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolen. Sateenkaaren aarteeseen haksahdin kerta toisensa jälkeen. Koitin kaikkeni, eikä sekään riittänyt. Jos olisin nuorena tehnyt lapset, niin olisin nyt onnellisempi, sillä minulla ei olisi mennyt vuosia hukkaan maailman turuilla. Yleensä tähän joku näsäviisas sanoo että: ”Mutta sitten et olisi viettänyt nuoruutta” –Olisi jäänyt tekemättä ja kokematta ne tyhmät asiat, eikä olisi tarvinnut omin silmin kokea että aidan toisella puolella ei ole mitään, se on pelkkää illuusioita. Olen saanut elämässä pettyä niin monta kertaa ihmisiin ja luvattuihin asioihin, että moni olisi jo heittänyt asemassani lusikan kaivoon. Niin, tästä ainut hyöty on se, että kaiken kokemani jälkeen tiedän täsmälleen kuka olen ja mitkä ovat voimavarani. Tiedän että paras elämä on tässä ja nyt. Minua ei kaada pienet eikä suuremmatkaan kapulat rattaissa. Pohjamudissa pyöriteltynä, pieni sivutuuli ei haittaa. Olen herkkä aistimaan lasteni pienimmätkin murheet, sillä sensorini ovat kehittyneet. Olen vahva ihminen, vahva äiti! Lapseni ovat kaikkeni, -aurinko ja kuuni. Elämän suola.
Äitinä olen ylisuojeleva jopa veren himoon asti, aikamoinen karhuemo siis. Perheeni on tiivis nalleperhe. Äitinä en ole tarkka kaikesta, en ole natsimutsi. Minun lapsillani ei ole minuutin tarkkoja nukkumaanmenoaikoja, makea ei ole kielletty, eikä television katselu. Rutiinit meillä on, sillä ne ovat lapselle tärkeitä, mutta rutiineistakin joustetaan joskus. Olen auktoriteettinen vanhempi kuitenkin ja lasteni mielestä varmasti se paha kyttä, jota lapset tottelevat. En jousta puhtaudesta enkä siisteydestä. Ihmisten ilmoilla tulee olla aina siisti, sillä ihminen (oli se sitten lapsi) edustaa koko perhettä. Kotona voi olla lökävaatteissa ja suklaalla sotketussa puserossa. Mahan tulee olla aina täysi, kaikkea pitää edes maistaa. Meillä lapsi saa kuulua ja näkyä. Meillä lapset laulavat, meluavat, piirtävät, esiintyvät ja maalaavat. Meillä lapset ovat samalla aaltopituudella aikuisten kanssa. En sössötä lapsilleni, vaan puhun heille kuin pienille ihmisille. Puhumme monista vaikeistakin asioista. On väärin kieltää lapsia puhumasta, on väärin kieltää lapsilta miettiminen. Kieltäminen vain yllyttää pahoihin asioihin ja kieltäminen sulkee pois lapsen herkkyyden. Omille lapsilleni minä olen paras äiti, mutta kukaan ei ole täydellinen vanhempi, ei edes ne jotka väittävät olevansa. Sellaista ihmistä ei ole kuin TÄYDELLINEN! Mutta mikä tekee ihmisestä hyvän isän tai äidin? Oletko itse hyvä? Entä millainen kasvattaja olet; vanhanaikainen vai moderni?
Avainsanat: äitiys, vanhemmuus
Halloween, Kekri, Pyhäinmiesten aika, Kuolleiden yö, Vainajien juhla, Samhain ja Sadonkorjuujuhla. -Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Halloweenin juuret juontavat Sadonkorjuujuhlana aina Viikinkiaikoihin asti ja siinä on aina ollut ideana kunnioittaa esivanhempia, esijumalia ja pyhiä marttyyrimiehiä. On uskottu että nämä vainajat, menneet henget kävelevät maan päällä katsellen meitä ja osallistuvan meidän arkeen ja juhlaan. Tuon ”väliajan” on eri kirjoissa sanottu olevan kahta kuukautta ennen Joulua, Talvipäivän juhlan aattoon ja vielä siitä muutama viikko eteenpäin. Ennen vanhaan tehtiin ”uhrauksia” pyhille miehille, jotta tuleva sato olisi hyvä. Näin taattiin sukuun myös hyvä naimaonni ja hedelmällisyys. On ollut erityisen tärkeää olla hyvin käyttäytyvä ja siivo, ettei loukkaa kuolleita. Ja jotta kuolleet eivät jäisi välitilaan, tulee asettaa lyhtyjä. Mutta auta armias jos loukkaat jollain haureudella kuollutta. Niin..kummitustarinat ovat aina kuuluneet tähän juhlaan tavalla tai toisella.
Millä nimellä itse kutsut juhlaa ja miten vietät sitä? Meidän perheen juhlinta on pientä, mutta sitäkin perinteikästä. Halloweenin viettoon kuuluu ehdottomasti kurpitsa (Suomessa kurpitsan tilalla voisi olla myöskin lanttu tai nauris). Joka vuosi ostamme kurpitsan, kaiverramme sen haluamaamme irvistykseen, syömme ”lihan” piiraassa tai keitossa ja laitamme kynttilän siihen loistamaan. Kurpitsa laitetaan aina näkyvälle paikalle ulos tai sisälle. Eli hyvin Amerikan malliin. Aikuiset eivät aina pukeudu, eikä pukupakko ole lapsillakaan. Onhan meillä Suomessa kuitenkin useimpia naamiaispyhiä (Nuuttipukki, Pääsiäinen ja Vappu). Jos kuitenkin pukeudutaan, niin meidän perheessä sovelletaan kaupan uutta, itsetehtyyn (Niin että kokonaisuus on omaperäinen, eikä taatusti muilla ole samanlaista!) Toiseksi Halloweenina pitää olla karkkia ja sitä pitää olla paljon! Eikä kaikki ole jaettavaksi, vaan isommille perheenjäsenillekin pitää jokaiselle järjestää mättöilta. Kolmanneksi kauhuleffat! Ilman leffamaratonia, tämä synkkä juhla ei tunnu oikealta. Pyrin joka vuosi katsomaan muutaman uuden leffan (kun lapset on saatu iltatoimien jälkeen tuutimaan), mutta luotan myös samoihin vanhoihin suosikkeihin:
1. HOHTO
2. MANAAJA
3. ROSEMARY´S BABY
4. HALLOWEEN
5. PANS LABYRINTH
Mitkä on/ovat omia suosikkejasi kauhuelokuvissa? Mikä tekee kauhuelokuvasta hyvän? Minulle elokuvissa pitää olla ennen muuta hyvä juoni, tarttuva musiikki (mikä saa kananlihalle ihon), sekä katsojalle itselle paljon ajattelutyötä. Mielestäni elokuvat joissa on paljon tietokoneella tehtyjä erikoistehosteita eivät ole pelottavia, vaan tylsiä! Monesti parhaita ovat sellaiset leffat, joissa joutuu lopputulosta miettimään ja miettimään elokuvan jälkeenkin juonta ja kyseenalaistamaan oman mielenterveyden 😀 Hyvä elokuva on sellainen mikä kestää useamman kuin muutaman katselukerran.
Mutta näissä tunnelmissa: HYYTÄVÄN HAUSKAA HALLOWEENIA ITSE KULLEKIN! 🙂
Avainsanat: Halloween
Tämä asia on ollut viime aikoina pinnalla ja on niin sanottu IN-juttu. Monilla bloggareilla on aiheesta oma kirjoituksensa. Täytyy myöntää etten ole mikään ituhippi! Siitä huolimatta meillä eletään hyvin ympäristöystävällistä arkea. Kierrätän tavarat ja teen vanhasta uutta. Ruoanjämät hyötykäytetään ja karsitaan myrkkyjä elämässämme. Varmaan monissa kodeissa tehdään samaa tai eletään jopa täysin myrkytöntä elämää. Itse en voi ruveta täysin vihreäksi, mutta pyrin omalla toiminnallani pienentämään ympäristömyrkkyjä, elämään puhtaampaa elämää ja jättämään pienemmän ns. ”hiilijalanjäljen”. Pyrin jokaisella kauppareissulla ostamaan edes yhden tuotteen orgaanista tai luomua (Hinnan takia ei ole mahdollista ostaa kaikkea), mutta ruoka on kuitenkin vähintään aina ”GMO-vapaata” tai ”Hyvää Suomesta”- merkeillä varustettu.
Kesäisin ja syksyisin marjastamme ja sienestämme. Tulevaisuudessa olisi myös tarkoitus hankkia kalastusluvat ja alkaa pyytämään omat fisut. Teen ruoat lähes aina itse alusta loppuun, tämä allergioiden takia. Säästämme pitkän pennin ja tiedämme ainakin mitä ruoka sisältää. Meillä on kerran viikossa tai useamminkin kasvisruokapäivä. Kasvisten syöminen ei ole pakkopullaa, joten meillä ei oteta siitä numeroa ja tällaisten päivien jälkeen, liha maistuu entistä paremmalta (Niin, en ole kasvissyöjä!). Emme osta juurikaan E-koodilla merkittyjä ruokia tai jos ostamme, niin tuote ei saa sisältää 4 koodia enempää! Lähituottajan ruokiin en ole vielä tutustunut, tämä siitä syystä ettei ainakaan meillä päin ostaminen suoraan tilalta ole sen halvempaa kuin kaupasta! Talousjätteet voi hyödyntää lukuisilla eri tavoilla. Kauppareissuille pyrin aina ottamaan mukaan kankaiset kauppakassit, jotta minimoisin muovijätteen tuloa (puolisoni ei tykkää). Hygieniassa ja kauneudenhoidossa mennään myös samalla kaavalla. Suosin paljon ruokakaapin sisältöä. Hammastahna vedetään viimeiseen tippaan, avaamalla tuubi auki (Käytimme yli vuoden orgaanista Saksalaista hammastahnaa, kunnes minun hammaslääkärillä käynti muutti tämän tavan). Deodoranttia en käytä kainaloihin, vaan käytän samaa hajustettua talkkia mitä vauvakin. Vessapaperia käytän hyvin vähän, sillä pesen intiimialueet mielummin kuin pyyhin. Vessapaperi on aina ”luonnon ystävää”. Paperinenäliinojen sijaan suosin kangasnenäliinoja. Saniteettisuojia en ole vielä vaihtanut kankaisiin, mutta käytän mielunmin edes kankaisia liivinsuojia. Kissanpissa-alusina käytämme enimmäkseen vanhoja sanomalehtiä hiekan sijaan. Valitettavasti puhdistuksessa pitää edelleen käyttää myrkkyjä, sillä kissanpissan haju ei lähde pelkällä etikalla, sitruunalla ja soodalla. Vanhat tekstiilit hyötykäytän kutomalla mattoja, tekemällä tyynyliinoja ja vastaavia. Pesussa pieneksi menneet miehen vaatteet minä otan, ja isommalta lapselta pieneksi jääneet vaatteet pienempi lapsi perii. Verhoja en osta koskaan uutena, vaan ompelen kankaasta! Sukkia en osta vaan korjaan vanhat. Meillä ollaan ahkeria kirppistelijöitä sekä kestovaippaillaan/harsoillaan välillä. Vanhat lasipurkit menevät säilytykseen, muoviset jätepurkit leikkeihin, leipomisessa vatkaamiseen sekä pakasterasioiksi. Vanhat laskujen mukana tulleet kirjekuoret menevät kauppalapuiksi tai lapselle piirrustuspaperiksi. Paperijätteestä myös askarrellaan kaikenlaista! Mutta ei tässä vielä kaikki. Olen myös luomuimettäjä ja olen imetyksen puolestapuhuja! Imeväisiän ravinto vie pitkälle, sillä vaikutukset ovat elinikäisiä. Äitinä ihailen juurikin luonnonmukaista kasvatusta. Pyykinpesusta en ole valitettavasti joustanut myrkyissä. Pyykkiä tulee niin paljon, että taikapähkinät kävisivät kalliiksi. Enkä usko, että nuo refluksitaudin aiheuttamat värjäytyneet mahanestepuklit millään luonnonaineella lähtisivät! Meikkejä käytän aina parasta ennen merkinnän jälkeenkin, aina meikin loppumiseen asti (ostan siis harvoin uutta, ja jos ostan, niin suosin Yves rocheria tai muuta kasviperäistä kemikaalia). Nämä olen kokenut omakseni:
1. Vesi vanhin voitehista, sekä sisäisesti että ulkoisesti nautittuna. Pitää ihon nuorena.
2. Hunajaa, sokerin sijaan. Jos pakko syödä sokeria, niin fariinia, ruoko,-intiaanisokeria.
3. Ruusun terälehdet veteen haudutettuna rauhoittamaan ihoa.
4. Sitruuna vaalennuksiin, myös pisamiin. Sitruuna puhdistaa näppyläistä ihoa ja myös piristää ihoa.
5. Valkosipuli,-luonnon oma rohdos sopii moneen asiaan erinomaisesti, muuan muuassa puhdistamaan elimistöä.
Jos voisimme, niin eläisimme ainakin puoleksi omavaraistaloudessa, mutta kerrostalossa tämä ei valitettavasti ole mahdollista. Joku voisi sanoa, että onpa köyhä elämä! Minulle tämä on kuitenkin elämäntapa jonka koen idearikkaaksi. En usko, että varakkaanakaan tinkisin näistä tavoista. Sillä kyse ei ole pelkästään pennin venyttämisestä. Jos näen asioissa ja esineissä potentiaalista hyötyä, niin miksen käyttäisi niitä uudestaan?
Kysymys siis on oikeastaan, että olenko minä tai perheeni vihreä? Jaa-a, no kaipa me sitä ollaan, edes vähän.
Avainsanat: ekoilu, kauneusvinkit, kierrätys, luomu
Uutisista saa lukea todella masentavia asioita ja sitä enemmän käpertyy omaan napaansa ja turvakoloonsa. Jouluaika on käsillä ja vaikka jouluihminen olen henkeen ja vereen niin joulu tänä vuonna myös ahdistaa. Tuntuu välillä, että fiilis on kateissa. Voi sitä rahan menoa ja krääsää. Raha on meillä tiukilla, mutta lapsille järjestän aina tavalla tai toisella ihanan joulun. Jos olisikin mahdollista, niin itse viettäisin joulun hyvin perinteisissä ja ehkä joidenkin mielestä myös alkeellisssa olosuhteissa kaukana lapissa, missä susi ulvoisi tunturilla ja porot jolkottelisivat pihalla. Tavaraa ei olisi kuin muutama paketti mutta ruokaa tavalliseen tapaan. Peuhattaisiin lasten kanssa lumessa, mentäisiin pulkkailemaan/hiihtämään, avantoon uimaan ja kaiken kruunaisi aito savusauna. Ehkä joskus vielä, kuka tietää? Joulufiilis koostuu siis meillä vähemmän aineellisista asioista; tunnelmasta, yhdessä olosta ja hyvästä mielestä. Meillä syödään hyvin, lapset saavat paketteja (me aikuiset emme saa). Juhla mennään lasten ehdoilla alusta loppuun eli ei alkoholia. Sukulaiset asuvat niin kaukana, että ei nähdä jouluna, mutta soitellaan ja tekstaillaan. Meillä on komea kuusi, askarrellaan, ulkoillaan, herkutellaan sekä television tutut jouluohjelmat katsotaan. Valoja ja kynttilöitä sekä kylpemistä, joskus saunakin. Rupean yleensä näihin aikoihin hamstraamaan paketteja ja katsomaan alennusmyyntien poistoja. Pääosin paketit ostetaan netistä. Rupean myös näihin aikoihin sisustamaan väreillä ja poltan ahkerasti kynttilöitä. Ensimmäiset joululaulut kuunnellaan ja viikonloppuna juotiin ensimmäiset mukit glögiä. Pienistä asioista joulufiilis tulee. Viime vuonna sisustimme kämppää minimaalisesti, enkä jaksanut isomahaisena niin hössöttää. Siisti kämppä ja tavarat järjestyksessä tekivät meidän joulun. Luultavasti mennään tänä vuonna samalla systeemillä.
Avainsanat: joulu, sisustaminen
(Otsikosta riippumatta, postaus täysin seksitön)
Olin nuorena kuppikokoa 80-85 B. Tämä siis teinivuosina. Todennäköisesti parikymppisenä kuppikoko oli C jotain, sillä tissit tursuilivat yli liivien. Sitten tulin äidiksi. Rintakoko kasvoi hetkellisesti ainakin kokoon 85 C, mutta en halunnut uskoa sitä. Kuvittelin, että kun laihdun ja lopetan imettämisen kuppikoko pienenisi. Kyllähän se osittain totta oli, nimittäin imetin lasta todella pitkään ja jo tuossa ajassa rintakoko pieneni. Mutta käytin selvästi liian pieniä liivejä. Rinnat muuttuivat vuosien varrella terhakkaan lihaksen näköisistä, höllyviksi ulokeutareiksi. En vieläkään ole sisäistänyt sitä, että ”rintalihakset” ovat nykyään niin ulkona rintakehästä. Tulin juuri toista kertaa äidiksi ja rintojen ulkonäkö on edelleen muuttunut. Minulla ei nuorena ollut mitkään mahtidaisarit, mutta leveän rintakehän ansiosta ne näyttivät hyvältä. Minulle ei raskauksien myötä tullut rintoihin hirveästi arpeja, varmaan jo hieman roikkuvan ihon takia. Olen myös lihonnut ja rintojen koko on siksikin kasvanut. Jostain kumman syystä en kuitenkaan tuota maitoa niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Rinnat ovat edelleen siis kasvaneet. Ohjeistuksen mukaanhan rintaliivit pitäisi ostaa rintakehän ympärysmitan, olkapäästä nännin pään matkan ja kupin mukaan. Itse en usko tähän, sillä tällä perusteella monet tuhdit rinnattomat naiset käyttävät E-kuppeja. Itse olen aina katsonut rintaliivin koon kuppikoon mukaan. Tämä on tapahtunut yksinkertaisesti sovittamalla pukukopissa liivejä tai vaatteen päälle sommittelemalla. Puolisoni toi viime viikolla minulle kaupan alennusmyynneistä rintaliivit. Viikon päästä toisetkin. Vanhempi lapseni kutsuu äitiään välillä maitolehmäksi ja puolisoni milloin milläkin tissinimellä. Hänestä rintani ovat valtavat (Ajattelin sen vaan imarteluksi, enkä ottanut sitä todesta). Järkytykseksi molemmat C ja D- kuppiset rintaliivit olivat pienet. Tissit tursuvat reunoilta, edestä ja myös nauhat puristavat. Miten voi muutamassa vuodessa rintakoko kasvaa näin paljon? Mitä jos rinnat edelleen kasvavat? Kohta ne kirjaimellisesti roikkuvat navassa. Älä ymmärrä väärin, tämä on ihan mukavaa. Olen tyytyväinen siinä koossa kuin olen milloinkin, mutta tämä on minulle vaan niin uutta ja ihmeellistä. Onko muille käynyt näin?
Avainsanat: äitiys, arkipäivän ongelmia, rintojen kasvu
Jokaisella on unelmia. Toinen pystyy toteuttamaan unelmansa reaaliajassa, toisella sen toteuttaminen saattaa kestää vuosia. Jokainen unelmoi lottovoitosta, mutta jos ajatellaan hieman realistisemmin, niin mikä on saavutettava unelma? Minun unelmani on saada oma koti. Vuosikausia rivi,-ja kerrostalossa asuneena (ympäri Suomea) haluaisin päästä siihen etuoikeutettuun asemaan että voisin asettua aloilleni ja ostaa oman kodin. Mikä sitten estää toteutumasta tätä unelmaa? No raha. Pätkätöillä ilman lainan takaajia, ei voi ostaa kotia.
Olen opiskellut ja tulevaisuudessa aion opiskella lisää. Olen käynyt lukion ja ammattikoulun, joten peruspohja on hyvä. Minulla on koulutus kunnossa, kohtalainen terveys, ihanat lapset sekä tukeva puoliso. ”Kotihan on siellä missä sydän on”-sanonta menee. Mutta se punainen tupa ja perunamaa odottaa yhä kulman takana. Minulla on muitakin haaveita. Toinen haaveeni on ollut jo lapsesta asti tehdä kirjoittamisesta leipälaji. En sano, etteikö blogaaminen voisi olla se juttu, mutta ura kirjailijana, (huokaus). Olen kirjoittanut lukuisia eri tarinoita, joista 2 olen lähettänyt eri puolille maailmaa julkaistaviksi. Vielä kuitenkin tuo haave odottaa, positiivisista kehuista huolimatta. Mikä estää sinua toteuttamasta haaveitasi? Onko esteenä raha, tukiverkoston puuttuminen vai aika? Vai yksinkertaisesti laiskuus? Jos ei ensimmäiset, niin nyt on aika ottaa itseäsi niskasta kiinni ja nousta omaksi herraksi! Kukaan muu ei voi tehdä asioita puolestasi, vaan sinun tulee itse tehdä asialle jotain.
Avainsanat: tulevaisuuden suunnitelmat, unelmat
Uusi päivä alkaa elävän herätyskellon huudolla. Kello on 8, kuten joka aamu. Väsyttää. Äiti haluaisi vielä vähän aikaa nukkua, vähän aikaa pliis. Ei, niin ei. Rintasyöttö vauvalle ja aamupalan palveleminen isommalle. ”ÄITI! Tee sitä, tee tätä” Näin alkaa lähes joka aamu. Pesukone laitetaan päälle ja se pesee kaksi koneellista joka päivä. Eikö tämä pyykkivuori lopu ikinä?
Meillä oli ennen pyykkipäivä perjantaisin ja koitin sen pitää siinä, mutta siinä vaiheessa kun tajusin että hukutaan paskaan, niin loppui tämä ekologinen tapa. Mielummin olen terve kuin sairastun kaiken maailman pöpöihin. Ennenhän opetettiin että liassa eläminen lisää lapsen vastustuskykyä..Totta jossakin määrin mutta liika on aina liikaa. Meillä vauva huutaa kun hampaita tulee. Vauva huutaa usein, vaikkei hampaita olisikaan tulossa. Äiti katsoo peiliin ja näkee sieltä naaman tummilla silmänalusilla ja silmäpusseilla. Hiuksia ei jaksa harjata, vaan vedän uloslähtiessä päähän lakin. Kun tullaan ulkoa tiskivuori odottaa. Se on ollut siinä eilisestä lähtien. Vauva nukkuu vähän joten ei saa kolistella! Pakko tehdä muita kotitöitä (kuten ruokaa) ja odottaa taas kunnes vauva herää, sitten on tiskien vuoro.
Luojan kiitos mahavaivat ovat pikkuhiljaa helpottamaan päin. Itsellä toinen kerta tulee rutiinilla, mutta esimerkiksi neuvolatädeillä on selvästi ongelmia tempperamenttisen ja itkuisen vauvan kanssa. Nauran hiljaa mielessäni pommiefektiä, kun täti siirtää toiselle tädille pientä nyyttiä kädet täristen. Kahvinkeitin laitetaan päälle kotona. Yleensä se laitetaan heti aamusta päälle, mutta nyt ei ehtinyt aiemmin. Me olimme ennen teenhörppijöitä, minä ja puoliso. Liika kofeiini aiheutti vapinat ja tutinat, suosin myös energiajuomia. Kaikki muuttui vähän ennen kuin aloin odottaa esikoista. Luin ja oivalsin miten vaarallisia myrkkyjä limsan kaltaisiin litkuihin laitettiin. Lopetin ennenkuin raskaustesti näytti plussaa. Teenkin lopetin, koska en halunnut kofeiinia sikiölle. Kun vauva syntyi, olin ihan rikki. Sairastin pahan tulehduksen synnytyksen jälkeen ja olin pari kuukautta antibioottikierteessä. Antibiootit väsyttävät joten oli pakko ottaa kofeiini käyttöön. En kuitenkaan saanut teestä tarpeeksi herätystä, joten siirryin kahviin. Ensiksi se oli vain heräämisen kannalta, mutta ajan saatossa siitä tuli myös makunautinto. Kofeiiniherkkyysoireetkin pysyisivät minimaalisina, jos älysin vain pitäytyä kolmessa kupissa per päivä. Ja pystyinhän minä! Joinakin päivinä jopa vähemmän, sillä kun kahvia vihdoin siemaisen, niin se on mennyt kylmäksi. Kylmä kahvi ei herkkua ole, joten siemaisen pari kertaa ja kaadan loput viemäriin. Kahvi on oikeasti ollut oikea pelastus niinä päivinä kuin ei jaksa. Kahvinkeitin päälle ja hetken päästä saan energiaa leikkiä lasten kanssa, laulaa, pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa. Saatan olla jo vähän kahviriippuvainen, mutta mitä siitä jos päivä pelastuu. Ja jos minä olen kahviriippuvainen, niin entäs ne muut suomalaiset? 🙂
Hei maailma! Tässä ilmoittautuu sivustolle uusi kirjoittaja. Kirjoittaminen on aina ollut tapani ilmaista itseäni, joten amatööri en ole tässä lajissa vaikka blogaajana kylläkin. Eli minusta?
Olen yli kolmikymppinen kotiäiti.
Ja jotta ei tulisi heti alkuun väärinkäsityksiä. Niin ei, puolisoni ei ole mikään miljonääri jonka siivellä elelen. Kyseessä on tavallinen suomalainen lapsiperhe, jossa äiti hoitaa lapsia kotona penninvenytys-menetelmällä siihen asti, kunnes nämä menevät eskariin. Luvassa siis arkipostauksia sekä valonpilkahduksia risukasan edestä ja takaa. Tervetuloa bloogini, missä mikään ei ole täydellistä vaan kaikki on: TipTopNippaNappa!
